Francois Mauriac - Täydellisyyden kudos

Luin tämän Mauriacin kirjan englanniksi mutta huomasin sittemmin että kirja on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Täydellisyyden kudos (vuonna 1944 eli ei ehkä nykyään kauhean helposti löydettävä kirja). Englanninkielinen nimi on lähempänä alkuperäistä (La pharisienne), suomalainen vähän viitteellisempi.

Kirjan kertoja, Louis Pian, kertoo takautumana teini-iässään sattuneesta tapahtumasarjasta, hivenen villistä koulutoveristaan Mirbelistä ja tämän rakkaudesta Louisin sisareen Micheleen, Mirbelin epäilyttävän vapaamielisestä opettajasta isä Calousta, Louisin opettajasta Puybaraudista joka jättää pappeuden mennäkseen naimisiin, Louisin isästä ja erityisesti kirjan nimihenkilöstä, äitipuolesta Brigitte Pianista. Brigitte on hurskas ja arvostettu nainen joka on omistautunut hyville asioille, seurakunnalle, hyväntekeväisyyslaitoksille ja monelle muulle asialle ja joka katsoo asiakseen sotkeentua kaikkiin asioihin ja hoitaa ne kuten itse parhaaksi näkee, juonitellen ja kiristäen jos tarve tulee.

Brigitte Pianin tekopyhyyttä tasapainottaa jonkin verran järjen ääni isä Calou, maltillinen ja tolkun ihminen mutta myös heikko ja ymmärtämätön kaikkia ihmiselämän piirteitä kohtaan kun taas kertoja Louis pysyy etäisenä, passiivisena ja hieman kyynisenä tarkkailijana, kriittisenä myös itseään kohtaan.

Kaikesta huolimatta Brigitte Piania ei esitetä minään parodiana vaan varsin todellisena ihmisenä kuten kaikki muutkin, toki ilmeisine heikkouksineen mutta myös ymmärryksellä ja hyvät puolensa, silloin kun sellaisia oli, myös esiin nostaen. Tämä ehkä selittää lievän hämmästykseni siitä kuinka vähän Brigitte esiintyikään kirjan alkupuoliskolla, muiden henkilöiden teot ja elämä oli esillä ja Brigitte vain taustalla vaikuttajana, mutta keskeisempi rooli olisi varmaankin tehnyt tästä parodisemman kirjan ja se ei selvästikään ollut tarkoitus; Brigitte nousee kunnolla keskiöön vasta kirjan loppupuolella heräävässä tajuamisessaan että on "kalkittu hauta".

Olen nobelisti Mauriacilta lukenut aiemmin tunnetuimman teoksensa Käärmesolmu, ja tässä oli hieman samoja aiheita, ymmärryksellä kuvattuja realistisen epämiellyttäviä henkilöitä jotka joutuvat itsereflektiossa punnitsemaan parannuksen mahdollisuutta.

Brigitte Pian was no sooner in the street than she turned what remained of her anger against herself. How could she so utterly have lost control of her temper? What would the Puybarauds think? They did not, as she did, see her perfections from within, nor could they measure the height, breadth and depth of her virtue. They would judge her in the light of an outburst which, if the truth were told, had made her feel thoroughly ashamed. 

A Woman of the Pharisees (La pharisienne 1941)
Engl. Gerard Hopkins (1946)
Penguin Modern Classics 1988, 203 s.

Täydellisyyden kudos
Suom. Anna-Liisa Sohlberg
Otava 1944, 270 s.

Jumalan läsnäolon harjoittelua

Vinkkaan tässä ohimennen Veli Laurentiuksen kirjaa Jumalan läsnäolon harjoitus, jota näyttää Kristillisessä kirjakaupassa olevan vielä myynnissäkin, mikäli joku kiinnostuu hankkimaan kirjan itselleen.

Karmeliittaveli Laurentius eli 1600-luvulla. Hänen kirjansa on klassikko. 

Veli Laurentius teki pienimmätkin askareensa rakkaudesta Herraan, sillä hän koki Jumalan läheisyyttä niin suutarinverstaassa kuin rukouskammiossa. Noin 26-vuotiaana hän liittyi karmeliittojen sääntökuntaan ja sai nimen Laurentius.

Pidän kirjan vaatimattomasta ja käytännönläheisestä tyylistä. Keskittymiskykyni ja kärsivällisyyteni on heikohkoa, joten on mukava saada tällaisia neuvoja. Kirja on helppolukuinen ja selkeä, mutta tekstit tarjoavat paljon ajattelemisen aihetta, eikä se tietenkään tyhjene yhdellä lukukerralla, vaan siihen kannattaa palata aina uudestaan.

Tämän pikkukirjan myötä toivotan Jumalan läsnäoloa jouluun kaikille teille, jotka tänne blogisivulle satutte.

Hildegard Bingeniläinen - Hengähdä minussa Vihanta Henki

Anna-Maija Raittila on kääntänyt ja toimittanut kokoelman Hildegard Bingeniläisen, keskiaikaisen benediktiininunnan ja kirkonopettajan, runoja ja hymnejä. Tekstit on jaoteltu kymmeneen lukuun teemojen mukaan (Isän sydän, katumus, ylistys, enkelit jne) joissa Raittila on kirjoittanut pienen esittelytekstin luvun alkuun mutta varsinaisista teksteistä kaikenlaiset selitykset, alaviitteet ja muut on jätetty pois jotta runot kaikessa suoruudessaan tulevat paremmin esille.

Mikään kuivakan akateeminen tutkielma tämä ei siis ole, eikä sellainen Hildegardille kai tekisikään oikeutta: tekstit, alunperin kirjoitettu latinaksi, ovat varsin suoria, värikkäitä ja intensiivisiä. Tyyli muistuttaa psalmeja ja monet tekstit on tarkoitettu laulettaviksi liturgisen musiikin tyylikeinoin (vuorolaulu, antifoni jne). Tietysti jos lajityyppiä ei arvosta niin toisto voi käydä myös rasittavaksi...
Psalmien tapaan runot eivät muuten noudata mitään tiukkaa ja muodollista mittaa, rytmi tulee enemmän sisällöstä kuin kielestä. 

Hildegardin suosikkiaihe on elinvoima, koko luomakunnan läpi tunkeutuva (ja ylistys toki myös sen Alkulähteelle), tämä kulkee teemana läpi koko kirjan joko itsenään tai vastakohtanaan. Kieli on yksinkertaisuudestaan huolimatta värikästä ("Sinä parannat murtuneet jäsenet, / märkivät haavat, / ne kaikki olet muuttanut ihaniksi jalokiviksi") ja paikka paikoin kielikuvat myös hymyilyttivät ("Saan iloita patarumpujen ihanasta paukkeesta, / sillä luotan Sinuun"...jostain syystä patarumpu ei ole ensimmäinen instrumentti joka tulee nunnista mieleen...)

Tuskallinen pyhiinvaellus (ote)

Harhailen kuoleman varjossa,
pyhiinvaeltaja vieraassa maassa.
Vaelluksen päämäärä on lohdutukseni.

Enkelien matkakumppani minun tulisi olla,
Sinun elävä henkäyksesi savessa, oi Jumala.
Enkö tunnistaisi, aavistaisi Sinua?

Voi minua, telttani on pohjoiseen päin,
ruumiini silmät katsovat siihen suuntaan!
olen joutunut vangiksi sinne, ja voi,
valo on minulta ryöstetty ja tietämisen ilo,
kaikki vaatteeni on revitty!
Minut on houkuteltu pois isäni talosta
ja viety orjuuteen.


Hengähdä minussa Vihanta Henki
Suom. Anna-Maija Raittila
Kirjapaja 1997, 233 s

Aira Brink: Memmoin arvat

Aira Brinkin nuortenromaani Memmoin arvat sijoittuu 1200-luvun Suomeen, jolloin uusi usko vähitellen työntyy myös pakanalliseen Hämeeseen, joskus korvaten vanhojen haltijoiden palvonnan ja joskus sekoittuen niin että Jeesus, Maaria ja Henrik ovat uusia mahtavia Lemmon, Junkkerin ja muiden rinnalla.

Tyylilajina on eräänlainen matalan fantasian ja historiallisen realismin sekoitus, kirjassa on paljon sisäkkäisiä tarinoita, henkilöt kertovat omista ja muiden kokemuksista ja näitä värittää myyttien ja legendojen taso. Varsinainen fantasia-osuus kuitenkin pysyy näissä toisen käden tiedoissa, ja lukija voi itse harkita herättikö piispa Henrik vanhan Rudolfin kuolleista kun tämä oli vielä nuori poika tai onko Memmoin arpanappuloissa muuta voimaa kuin symbolisen vallanmerkin...
Jonkin verran tätä legendojen muodostumista kuvataankin, esitetään tapahtumasarja kuten erään uhrilehdon kaataminen suoraan ja myöhemmin kerrotaan millaiseksi tapahtuma on kääntynyt ihmisten suissa ajan kuluessa.

Kirjan päähenkilö Tuuri, nuori lempääläispoika, saa tehtäväkseen etsiä Memmoin, mahtavan tietäjäsuvun, viimeinen jälkeläinen jonka vainolaiset kaappasivat mukaansa vuosia sitten, ja viedä tälle vanha taikakalu Memmoin arvat. Tie vie Tuurin Sigtuunaan dominikaanien oppilaaksi ja sitä kautta Suomen piispaksi nimitetyn Tuomaan apulaiseksi, ja kun arpanappulat päätyvät Tuomas-piispan haltuun on Matteuksen pysyttävä piispan matkassa.
Jonkinlainen ystävyyskin siitä kuitenkin seuraa ja piispa Tuomaalla on paljon ihailtavia piirteitä. Mutta paljolta Memmoin arvat voivat kantajaansa suojella mutteivät omalta itseltä ja liiallinen kunnianhimo lopulta koituu turmiolliseksi, poliittiset juonittelut aiheuttavat ongelmia, Matteus vieraantuu ystävästään ja lopulta epäonninen sotaretki Novgorodia vastaan tuhoaa piispan suuret haaveet.

Henkilökohtaisesti pidän tällaisista vahvasti suullisen tarinan tyyliin nojaavista kirjoista ja aihe, aikakausi ja sen käsittely ovat kiinnostavia. Brinkin tausta työväenliikkeessä vilahtaa siellä täällä sivujuonteissa joissa puhutaan ylevästi kansasta ja työstä mutta vaikka kirja kuvaakin henkilönsä inhimillisinä puutteineen ja historiallisten prosessien motivaationa toimii enemmän valta ja politiikka kuin uskonnolliset tunteet, antiklerikalismiin se ei kuitenkaan sorru.
Vanhan Rudolfin kertomus piispa Henrikin surmasta on myös kiinnostava, seuraten paljon tunnettua legendaa mutta myös parissa kohdassa laajentaen, esimes Lallin myöhemmistä vaiheista...

Memmoin arvat (1952)
Kansankulttuuri OY 1980, 268 s.

Katolisen ja luterilaisen Baltian historia

Andres Kasekampin kolme vuotta sitten englanniksi ilmestynyt Baltian historia sai kansainvälisesti hyvän vastaanoton. Joissain arvosteluissa sitä on jopa kutsuttu parhaaksi englannin kielellä julkaistuksi Baltian historiaksi. Kun tämä merkkiteos on nyt saatavilla suomen kielellä, olen valmis kutsumaan sitä myös parhaaksi suomen kielellä julkaistuksi Baltian historiaksi.

Olen itse paneutunut Baltian historiaan Liettuan historian perspektiivistä, ja olen kokenut ongelmaksi että tähän saakka suomeksi ilmestyneet Baltian historiat:Vilho Niitemaan Baltian historia (1959), josta ilmestyi Kalervo Hovin täydentämä uusi laitos 1991, ja Kari Aleniuksen Viron, Latvian ja Liettuan historia (2000) eivät ole kyenneet luomaan elimelliseksi kokonaisuudeksi Viron ja Latvian historiaa yhtäältä ja Liettuan hyvin erilaista historiaa toisaalta.

Tärkeimmät historialliset erot pohjoisen Baltian ja Liettuan välillä ovat, että ristiretkien aikana virolaiset ja latvialaiset joutuivat saksalaisten herruuteen ja saivat heiltä kristillisen Euroopan korkeakulttuurin. Liettualaiset puolestaan muodostivat oman valtion ja aatelisto omaksui katolisen uskon Liettuan ja Puolan tehtyä liiton 1300-luvun lopulla. Vielä keisari-Venäjän alaisuudessa jatkuneen liettualais- puolalaisen yhteiselon purkautuessa valtioiden synnyttyä uudelleen 1918 suhteita leimasi katkera kiista Vilnasta 1920-1939, ja se eristi pitkään Liettuan yhteistyöstä Viron ja Latvian kanssa.

Merkittävä ero myös poliittisesti ja kulttuurisesti on ollut sillä, että Pohjois-Baltiassa vietiin lävitse reformaatio kun taas Liettua säilyi katolisena maana. Liettuassa katolinen kirkko näytteli merkittävää roolia 1800-luvun kansallisessa herätyksessä, vuosien 1918-1940 kansakunnan rakennusprojektissa ja neuvostokauden vastarinnassa, kun taas pohjoisen Baltian luterilaiset kirkot eivät ole olleet vastaavia kansallisen identiteetin tukipilareita. Ehkä tässä on osasyy siihen, että luterilaisten osuus Virossa on viimeisen tutkimuksen mukaan vain 9%, kun taas kolme neljästä liettualaisesta tunnustautuu katolilaiseksi

Tärkeä ero on myös siinä, että keisari-Venäjän ajan teollistaminen keskittyi pitkälti Itämeren maakuntiin (Latviaan ja Viroon). Osittain laajan teollisuustyöväestöstä johtuen bolševismi sai vahvan jalansijan Latviassa 1917-1918. Myös neuvostovalta painotti pohjoisen Baltian teollistamista 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tällöin Viro ja Latvia saivat suuret venäjänkieliset vähemmistöt, kun taas Liettua pysyi etnisesti melko yhtenäisenä.

 
Ilokseni huomasin, että Tarton yliopiston historian professori Andres Kasekamp on kyennyt luomaan kokonaisvaltaisen Baltian historian, johon kansakuntien erilaiset historiat ja kulttuurit on kyetty integroimaan. Hänellä ei kuitenkaan näytä olevan latvian- tai liettuankielisiä lähteitä, joten tässä suhteessa kirja muistuttaa suomalaisten Baltia - historioitsijoiden teoksia. Kasekamp kirjoittaa pääasiassa geopoliittisista tapahtumista, mutta luotaa myös talouden kehitystä, sosiaalisia oloja ja kulttuuria. Samalla hän tutkailee, miten käsitys Baltiasta omaleimaisena historiallisena alueena oikein syntyi.

 

Vaikka kirja alkaa jääkauden jälkeisestä ajasta, pääpaino on modernin Baltian historiassa 1800-luvulta Euroopan Unioniin liittymiseen saakka eli vuoteen 2004. Baltian maiden vähemmistöt, esim. juutalaisten elämä ja tuhoaminen holokaustissa, saavat oman huomionsa.

Andres Kasekamp kirjoittaa hyvin, teksti on tiivistä yleiskatsausta muttei vailla mielenkiintoisia yksityiskohtia, ja suomentaja Irina Kyllönen on tehnyt laadukkaan käännöksen. Kirja sopii niin oppikirjaksi kuin kenelle tahansa Baltian alueesta kiinnostuneelle lukijalle.

Andres Kasekamp

 Baltian historia
( A History of the Baltic States)
suom. Irina Kyllönen
Vastapaino, 2013.
349 s.

Tämä blogaus on hieman tiivistetty versio arvostelustani TaY:n Aikalainen-lehdessä (17/2013)

Ignatius Loyola: Pyhiinvaeltajan kertomus

Ignatiuksen (1491-1556) autobiografia on hengellisen elämäkertakirjallisuuden klassikko. Jesuiittajärjestön perustaja antaa tässä "selvityksen kaikesta, mitä hänen sielussaan on tapahtunut tähän hetkeen asti." Katoliseksi kääntynyt luterilainen teologi Seppo A Teinonen käänsi teoksen suomeksi vuonna 1979.

Teinonen toteaa esipuheessa, että teksti on poikkeuksellinen elämäkerta, koska se ei sisällä muistelmia nuoruusvuosilta,kirjalla ei ole kaunokirjallisia pyrkimyksiä eikä se sisällä uteliaisuutta kutkuttavia tunnustuksia. Mutta käy niin kuin usein käy, kun vaikuttavuutta ei tavoitella, tekstistä tulee vaikuttava. Ja vaikka kirjassa esitetään keskiaikaisen ihmisen ajatusmaailmaa, hän paljastuukin hämmästyttävän moderniksi. 

Kirja on lyhyt ja aika kevytlukuinen, mutta se kestää monta lukukertaa ja aina siitä löytyy uusia asioita joihin huomio kiinnittyy. Joka lukukerralla minua viehättää kertomus siitä kuinka Ignatius oli tavannut maurin, jonka kanssa oli alkanut väitellä Neitsyt Mariasta. Ignatius järkyttyi kuullessaan maurin uskovan Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen, mutta ei Marian ikuiseen neitsyyteen. Väittelyn jälkeen Mauri jatkoi matkaansa, mutta Ignatiusta keskustelu jäi vaivaamaan. “Hänet valtasi mielenkuohu”. Ignatius tunsi halua etsiä mauri vielä käsiinsä ja antaa hänelle tikarinpistoja siitä hyvästä, että tämä oli puhunut Neitsyt Mariasta niin epäkunnioittavaan sävyyn. Hän oli kuitenkin epäröinyt, että pitikö hänen tehdä niin vai ei. Lopulta hän oli antanut muulinsa päättää. Muuli päätti olla lähtemättä epäkunnioittavan maurin perään, tai siis kuten Ignatius ilmaisi, Herramme tahtoi, että muuli menisi toista tietä ja niin Mauri sai pitää henkensä. 

Kohtauksessa näkyy Ignatiuksen hurskaus ja samalla hänen sotilastaustansa. Teologinakin Ignatius oli taistelija, jonka innostus pedagogiikkaan on tuottanut huomattavia tuloksia. Jesuiittojen kasvatus-, kouluttautumis- ja opetusinnon seurauksena on perustettu useita eurooppalaisia yliopistoja.Ehkä nyt on erityinen syy taas perehtyä jesuiittojen hengellisyyteen, koska meillä on kirkon historian ensimmäinen jesuiittataustainen paavi.

Flannery O'Connor: Mystery and Manners

Allekirjoittaneelle Flannery O'Connor on hyvin tärkeä kirjailija: aikoinaan novellikokoelma Palava kehä ja romaanit Wise Blood ja The Violent Bear It Away tekivät niin suuren vaikutuksen että silloinen agnostikko alkoi miettiä että ehkä tässä kristinuskossa (ja katolilaisuudessa) on sittenkin jotain pointtia...ja O'Connor on sittemminkin pysynyt kaikkien aikojen suosikkikirjailijoitteni joukossa.

Tämä Mystery and Manners on kokoelma esseitä, esitelmiä ja muuta asiaproosaa, joista suurin osa käsittelee kirjallisuutta ja kirjoittamista. Kirjassa pohditaan kirjoittamista ja novelleja yleensä, amerikkalaisuutta ja etelävaltioita, kirjallisuuden opettamista sekä tämän blogin teemaan kiinnostavasti kirjallisuutta ja uskontoa neljän esseen verran: The Church and the Fiction Writer, Novelist and Believer, Catholic Novelists and Their Readers ja The Catholic Novelist in the Protestant South.

Toisin kuin vaikkapa Graham Greene O'Connor identifioi itsensä vahvasti katolilaiseksi kirjailijaksi, joskin muistutti että "katolilaisen kirjailijan ei tarvitse olla pyhimys, ei välttämättä edes katolilainen, mutta hänen täytyy olla kirjailija", kaunokirjallisuuden vaatimuksista ei voi joustaa sillä perusteella että Kirkossa on jo totuus joten kirjailijan ei tarvitse käyttää omia silmiään. 

O'Connor on jyrkkä totuuden ja rehellisyyden puolustaja. Tomismin hengessä Jumala saatetaan tuntea aistien avulla havaittujen tekojensa kautta, mutta jos havainnointia ei tee rehellisesti, myös käsitys Jumalasta vääristyy: vaikka kirjailija haluaisikin esittää itsensä, Kirkon tai kristillisyyden parhain päin niin apologia vesittyy jos se ei perustu todellisiin havaintoihin ja kokemus olemisen mysteeristä ei välity jos Jumala rajataan siistiin lokeroon vain tiettyihin elämän alueisiin. Tai kuten novellissa 'Rammat käykööt ensin sisälle' eräs henkilöistä toteaa, hyvä ei voita jos se ei ole totta, hyvä ei voita jos se ei ole oikeassa.

"Romaanikirjailijan täytyy luoda illuusio kokonaisesta maailmasta jota kansoittavat uskottavat ihmiset, ja tärkein ero oikeaoppisen kristityn ja pelkän naturalistin välillä on että kristillinen kirjailija elää laajemmassa universumissa. Hän uskoo että luonnollinen maailma sisältää yliluonnollisen. Ja tämä ei tarkoita että velvollisuus kuvata luonnollista on vähäisempi, tämä tarkoittaa että se on suurempi."

"Keskimääräinen lukija nykyään ei ole uskova. Hän lukee romaaneja papeista ja nunnista koska tällaiset henkilöt ovat hänelle kuriositeetteja, mutta hän ei todella ymmärrä uskon motivoimia henkilöitä. Katolilainen lukija sen sijaan on niin halukas etsimään jotain sellaista joka täyttää hänen tarpeensa ja esittää hänet parhaassa mahdollisessa valossa että suhtautuu epäluuloisesti kaikkeen mikä ei täytä noita tarpeita."

O'Connor käsittelee aiheitaan provokatiivisesti ja ironisesti ja kritiikkiä lentää niin kirjailijoille kuin lukijoille, niin uskoville kuin uskomattomille, niin katolilaisille kuin protestanteillekin. Ärsytyksen ohella herää kuitenkin toivottavasti myös ajateltavaa. 

Mystery and Manners (1969)
Farrar, Straus & Giroux, 237 s.
(ylläolevien sitaattien käännökset omiani)

Taavi Soininvaara: Toinen peto

Päähenkilö asteli pitkin Tehtaankatua Helsingissä, Venäjän suurlähetystön ohi kohti SPR:n toimistoa, jännityksellä odotin kääntääkö Arto Ratamo katseensa kadun toiselle puolelle havaitakseen Katolisen kirkon. Tällä kertaa ei kääntänyt, yleensä Soininvaara kuvaa vivahteikkaasti tapahtumapaikkoja. Tässä siis pettymys tällä kertaa, mutta ei tarvinnut montaa sivua lukea eteenpäin kun katolisuus tuli nimeltä mainiten mukaan seikkailuun. Yksi henkilöistä turvautui Pyhän Marian seurakunnan kappalaisen, Isä Danielin apuun. Isä Daniel kulkee mukana tarinan loppuun asti lämminhenkisenä ja ekumeenisena kirkonmiehenä, jolla on myös piispan antama lupa manaukseen. Kirjailija oli faktat tarkistanut, joten tämä katolisuus oli mukava lisä seikkailussa.

Muuten kirja oli tuttua vauhdikasta Taavia ydinaseteknologioineen ja supo-kuvioineen, mutta katolisuus pienenä lisäulottuvuutena.  Tuotiin esille ihmiskaupan ongelmat. Ehkä kuitenkin kirja oli jäähdyttelyä viimevuonna päättyneelle massiivisille trilogialle, jossa kaikki nämä teemat käytiin syvällisemmin läpi.  Leppoisa lukukokemus sille, joka Soininvaaran tyylistä pitää – tai sitä sietää.

terveisin Hannele

Graham Greene: Voima ja kunnia

Graham Greenen Voima ja kunnia sijoittuu vallankumoukselliseen antikatoliseen Meksikoon, jossa eräässä osavaltiossa katolisuus on tyyten kiellettyä ja tukahdutetaan teloituksin. Tosielämän esikuvana on diktatorisen kuvernööri Tomas Gárrido Canabalin johtama Tabasco 1920-1924 ja 1930-1934. Kirjan päähenkilö on takaa - ajettu pappi, valtion viimeinen joka ei ole antautunut viranomaisille kuten pääkaupungissa yleisen pilkan kohteena oleva padre José tai paennut maasta kuten piispa.

Mutta tämä vastarintahenkinen pappi on vain varjo entisestään ja se myös suojaa häntä.

Viranomaisilla on hänestä vain yksi lehtikuva, jossa hän itsetyytyväisenä leipäpappina poseeraa seurakunnan silmäätekevien ja vahvistuksen sakramentin saaneiden tyttöjen keskellä. Nykyisessä olomuodossaan pappi on rähjäinen kulkuri, jonka alituinen pelko on alkoholisoinut ja johtanut jopa selibaatttilupauksen rikkomiseen maalaisvaimo Marian kanssa, minkä seurauksena hän on nyt tyttären isä. Pappi käy kierrellessään maalaiskyliä ja kaupunkeja ja tekee mielessään tilitystään elämästään ja uskostaan äärimmäisissä olosuhteissa. Hän tuntee olevansa kadotettu, mutta toisaalta hän tuntee myös lähimmäisenrakkautta joka aikanaan pappisviran arvostettuna hoitajana ei tuntenut. Ja velvollisuus ajaa häntä jakamaan sakramenttia, vaikka hän tuntee kiusauksen paeta.

Pappi kohtaa oman Juudaksensa malariankeltaisessa mestitsissä, kurjassa köyhimyksessä joka haluaa hieman ansaita. Papin pahin vihollinen on nuori luutnantti, peonin poika joka on valmis tappamaan tuhotakseen kansaa huijaavien pappien ”taikauskon”.Hän keksii pirullisen tavan saalistaa pappia ottamalla tätä suojelleista kylistä panttivankeja. Mutta pappi huomaa, ettei luutnantti ole paha mies. Hän tekee julmuuksia vain ” aatteensa välttämättömyydestä”, ja on tuleva täyttämään myötätuntoisesti papin viimeisen tahdon. En halua paljastaa tämän kirjan monia juonenkäänteitä, mutta papin kohtalo on alusta asti selvä. Hän ei pidä itseään marttyyriksi kelpaavana, mutta on valmis valitsemaan tuon väistämättömän kohtalon kun hänen velvollisuudentuntoonsa pappina vedotaan.

Jopa Academia Commersialin omistajan hurskas rouva, joka salaa piilottelee pappeja, on valmis myöntämään että hänen ”viinapapiksi” kutsumansa hengenmies muuttuu teloituksensa myötä marttyyriksi ja liki pyhäksi. Hänen teini-ikäiseen poikaansa tapaus vaikuttaa dramaattisesti. Vastoin tapojaan hän suutelee talosta suojaa hakevaa uutta pappia kädelle.

Mainittujen henkilöiden ohella kirjassa kohtaamme monia muita henkilöhahmoja: paikallisia kuten korruptoitunut poliisipäällikkö Jefen, brittiläisen hammaslääkärin herra Tenchin,, luterilaiset saksalaiset maanomistajasisarukset Lehrit, amerikkalaisen banaaniyhtiön miehen Fellowsin vaimoineen ja heidän perheestään vastuuta kantavan 13-vuotiaaan Coral-tyttärensä- ja intiaanit. Intiaanit, ”kivikautinen heimo”, on läsnä kirjassa paikoin voimakkaastikin mutta he jäävät papille ja muille päähenkilöille vieraiksi ja nimettömiksi. Tässä kohden näkyy selvästi Greenen herkkyys yhteiskunnalliselle sorrolle ja syrjinnälle. Myös Meksikon trooppinen ilmanala, maantiede ja luonto ovat tärkeä osa romaania.

  Voima ja Kunnia ei ole tummista sävyistään huolimatta synkkä tai ahdistava kirja, sitä valaisee jumalaisen armon ajatus.

Brittiläinen Graham Greene(1904-1991) on yksi 1900-luvun luetuimpia ja filmatisoiduimpia kirjailijoita. Hän itse jakoi tuotantonsa viihteeseen ( rikos- ja jännitysromaanit) ja vakavampaan kirjallisuuteen. Jälkimmäisiin kuuluu Voima ja Kunnia, joka sai ilmestyessään 1940 hyvän vastaanoton. Romaani on ensimmäinen niistä kolmesta teoksista, jotka toivat kirjailijalle katolisen kirjailijan maineen. Kaksi muuta ovat The Heart of the Matter (1948, ruotsiksi Hjärtpunkten, 1978), The End of Affair (1951, suomeksi Jutun loppu, 1952). Greeneä on verrattu ranskalaisiin Georges Bernanosiin ja François Mauriaciin. Hän itse ei ollut katolisen kirjailijan maineesta innostunut vaan halusi mieluimmin olla kirjailija, joka nyt vain sattuu olemaan katolilainen. Mutta maineelle on hyvät perusteet, sillä Graham Greene kirjoittaa syvästi synnistä ja jumalallisesta armosta.

 Mutta oikeaoppisuutta Greeneltä lienee turha hakea, hänellä on ollut katolilaisten keskuudessa myötämielisten arvioijien ohella myös kovia kriitikoita. On sanottu, että Greenen teoksissa synti on läsnä kaikkialla. Pyrkimys toimintaan vailla syntiä näyttää tuomitulta epäonnistumaan eikä se edes ollut keskeistä pyhittymisessä. Katolinen kollega ja ystävä Evelyn Waugh kutsui Greeneä jopa Miguel de Molinosin ym. kvietistisen harhaopin elvyttäjäksi. Teologi Hans Urs von Balthasar piti Greeneä synnin mystifioijana. Onko näin? Tästä jokainen lukija voi vetää omat johtopäätöksensä.

Graham Greene: Voima ja Kunnia

( The Power And The Glory)
Suom. Tauno Tainio
Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki 1980, 3.painos. 246 s.

Pakoteitä

Graham Greene kääntyi vuonna 1926 katoliseksi, kriitikot yhdistivät sen hänen teoksissaan esiintyvään päähenkilöiden pahuuden ja syyllisyydentunteen pohdiskeluihin, mutta Greene inhosi tulla luokitelluksi katoliseksi kirjoittajaksi.

Greene kirjoitti jännitys- ja rikoskertomuksia joista löytyy filosofisiakin ulottuvuuksia. Viihteellisyytensä vuoksi hän ei koskaan saanut Nobelia, tällaista ainakin puhutaan. Hän kirjoitti kyllä ns. vakavampiakin teoksia, kuten Voima ja kunnia, joihin Greenen kirjallinen maine perustuu.

Olen joskus nuorena lukenut Greenen dekkareita ja omistankin niitä useita. Sen vuoksi oli mukava, kun kirpputorilta osui (kaverin avustamana) käteen Greenen omaelämäkerrallinen teos Pakoteitä, jossa hän kirjoittaa esseitä mm. omasta kirjoittamisestaan.

Miltään kovin sydämelliseltä kaverilta Greene ei vaikuta, hän tuntuu erityisen ärtyneeltä sen vuoksi, että hänen kirjojaan lukeneet katolilaiset papit tungeksivat hänen luokseen keskustelemaan hänen kirjojensa teemoista. Green toteaa kuulleensa juttuja joita pappien olisi pitänyt kertoa vain omille rippi-isilleen. Tämän vuoksi hänen käsityksensä uskosta seesteisenä merenä oli ikuisiksi ajoiksi menetetty. Usko tuntui pikemminkin myrskyltä, jossa ne joilla oli onnea, vaipuivat syvyyteen ja kadotukseen ja ne joilla oli epäonnea, pysyivät hengissä ja paiskautuivat ruhjottuina ja vertavuotavina rannalle.

On myönnettävä, että tämä dilemma ajoittain askarruttaa itseänikin. Ei siinä mielessä, että olisin kuullut pöyristyttäviä asioita, vaan siksi, ettei usko tosiaan näytä suojaavan ihmistä elämän ahdistuksilta.

Kirjoittamisesta kiinnostuneelle Pakoteitä on kiinnostava kirjoittajaopas olematta varsinaisesti kirjoitettu siihen tarkoitukseen. Itse hyödynsin heti Greenen ajatukset dialogista, metaforista, romaanihenkilöistä ja kirjoittajan itsetuntemuksesta ja jaoin hänen ajatuksiaan Luovan kirjoittamisen oppiaineen opiskelijoille.

Henri Nouwen: Sydämen tie

Henri Nouwenin kirja Sydämen tie on pienikokoinen kirja erämaaisien opetuksista ja miten niistä voi ottaa oppia myös modernissa elämässä. Pääasiallinen kohderyhmä on papisto ja muut sananpalvelijat mutta ajatuksista hyötyy varmaan moni muukin.

Kirja jakautuu kolmeen lukuun, joissa käsitellään yksinäisyyttä, hiljaisuutta ja rukousta, lähtien erämaaisien opetuksista jatkaen nykyihmisen elämään, mitä vaikkapa yksinäisyys tavoiteltavana hengellisenä ominaisuutena tarkoittaa ja miten se vaikuttaa. Nouwenilla on hyvin henkilökohtainen ja helposti lähestyttävä tyyli, lukijaa puhutellaan suoraan sujuvalla kielellä ja asiat esitetään selkeästi.

Hivenen jäi kuitenkin mietityttämään milloin yksinäisyys ja hiljaisuus ovat tavoiteltavimpia asioita ja josko ne vaarantavat seurakuntayhteyden, yhteisöllisyyden ja jakamisen, erityisesti täällä Suomemme suunnalla missä hiljaisuus onnistuu monilta luonnostaan, ja varsinaista tasapainoa näiden välillä ei tämän kirjan puitteissa tarkasteltu. Nouwenin kirjoitukset rukouksesta ennen kaikkea läsnäolona Jumalan kanssa ovat toki kaikissa olosuhteissa tutustumisen arvoisia.

Sydämen tie (The Way of the Heart 1981)
Suom. Matti Sidoroff
Kirjaneliö 1984, 99 s.

Birgittalaisluostari tapahtumapaikkana lastenromaanissa

Pyhän Birgitan juhlavuoden kunniaksi yritin etsiä Birgittaan liittyvää lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Löytyi Maijaliisa Dieckmanin kirjat ja erityisesti kiinnosti vuonna 1977 julkaistu historiallinen lastenromaani Pakene luostariin. Kysymyksessä on tunnustetun kirjailijan esikoisteos.

Tarina alkaa vetävästi. Naantalin Birgittalaisluostarin portilta löytyy resuinen, traumatisoitunut tyttö. Kuka hän on? Mitä on tapahtunut? Nunnat ottavat hänet hoiviinsa. Tyttö toipuu ja alkaa avustaa nunnia. Vähitellen hänen tarinansa keriytyy auki.

Anna on fiksu lapsi ja siksi nunnat toivovat, että hän voisi jopa ryhtyä nunnaksi. Anna kuitenkin tarkastelee luostarin elämää kriittisen varautuneesti. Luostarielämä kuvataan yksitoikkoiseksi, vain sairaiden ja muiden apua tarvitsevien ilmaantuminen portille tuo vaihtelua muuten niin tylsään elämään. Romaanissa messut ja rukoushetket ovat nunnille rasitus, ja suuri ilonaihe on, jos nunna jostain syystä saa vapautuksen rukoushetkestä. Onnellisessa lopussa kaikki hyvät ihmiset pääsevät pois luostarista ja abbedissakin ymmärtää katua kaikkea tekemäänsä pahaa.

Oli jännittävä kuulla, että juuri tämä kirja oli ollut virittämässä joissakin nuorissa lukijoissa kiinnostusta luostarilaitosta ja katolista kirkkoa kohtaan. Se ei olisi tullut minulle ensimmäiseksi mieleen, mutta lapsilukijat olivat imeneet kirjasta sen kiinnostavan tiedon, että Suomessa on joskus ollut luostareita joissa on autettu apua tarvitsevia. Jokin katolilainen siemen oli romaanin myötä tullut kylvetyksi, vaikka veikkaisin, ettei se ollut kirjailijalla varsinaisesti tarkoituksena. 

Romaanin päähenkilö Anna on eräänlainen valistusajan ääni. Vapaus ja ilo löytyvät luostarin muurien ulkopuolelta. 

Kirjailijan ammattitaito näkyy mm. huolellisessa taustatyössä, esimerkiksi tapakulttuurin muutos tulee hienovaraisesti kuvatuksi piispan vierailun yhteydessä.

Ei siis kannata väheksyä lastenkirjallisuutta. Lastenkirjoilla voi olla elämään suuntaa antava ja elämää kannatteleva merkitys. Kiinnostaisi kuulla onko jollain muulla tiedossa kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja, jotka jollakin tavalla olisivat saaneet inspiraationsa katolisesta kirkosta.

Georges Bernanos: Maalaispapin päiväkirja

Georges Bernanosin tunnetuin teos on jonkinasteinen katolisen kirjallisuuden klassikko, joka on tunnettu myös Robert Bressonin läpimurtoelokuvana. Kirjailijan pääteokset syntyivät maailmansotien välillä ja vaikka hänet jossain määrin oikeistolaiseksi miellettiinkin, suhtautui hän hyvin kriittisesti fasismin nousuun, Francon nousuun Espanjassa ja Vichyn hallitukseen Ranskassa. Kritiikkiä riitti myös monia muita modernin maailman ilmiöitä kohtaan, ja katolinen kirkkokin sai osansa koska Bernanos halusi herättää myös katolilaiset ymmärtämään vastuunsa.

Kovin juonivetoinen kirja tämä ei ole, päähenkilö jää nimettömäksi, pienessä ranskalaisessa seurakunnassa toimiva nuori pappi joka alkaa pitää kirjata muistiin ajatuksiaan ja keskusteluja ihmisten kanssa. Muistiinpanot ovat varsin fragmenttisia, päiväkirjassa ei ole mainintoja päivämääristä mutta "löydetyn dokumentin" muotoa noudatetaan mainitsemalla yliviivauksia, marginaalimerkintöjä, revittyjä sivuja...
Kovin paljon riemua tässä ei ole, pappimme kärsii kroonisesta vatsakivusta joka sallii hyvin rajallisen ruokavalion, ja seurakuntalaiset suhtautuvat häneen vuoroin hurmoksellisena askeetikkona tai juoppona, joka tapauksessa hieman epäilyttävänä oliona. Ristiriitainen hahmo pappi on sisäisestikin, yhdistelmä alistuneisuutta ja ylpeyttä, epävarmuutta ja päättäväisyyttä, uhrautumista ja oman navan tuijottelua.

Ja pohdinnat ja keskustelut, niitä riitti. Köyhyydestä ja porvarillisuudesta, vokaatiosta, Neitsyt Mariasta, ihmisyydestä, kaitselmuksesta ja armosta ja vaikka mistä. Vaikka kieli (ainakin Helena Anhavan suomennoksena) olikin sujuvaa niin kirja oli silti varsin tiheä ja paikka paikoin raskas ja kirja luin mieluiten hitaasti muutama sivu kerrallaan.
Mutta antoisa tämä silti oli, vaikka en usein niin innostukaan tällaisesta (havaintojeni mukaan erityisesti ranskalaisen romaanin rakastamasta) miltä-minusta-juuri-nyt-tuntuu -vellonnasta niin tässä riitti pureskeltavaa.

Seurakuntani nääntyy ikävään, kas siinä oikea sana. Kuten niin monet muut seurakunnat. Ikävä kalvaa niitä silmiemme edessä, emmekä voi sille mitään. Jonakin päivänä se ehkä tarttuu - syöpä on meissä. Siitä huolimatta voi elää kauan.

Maalaispapin päiväkirja (Journal d'un curé de campagne, 1936)
Suom. Helena Anhava
WSOY 1953, 289 s