Thomas Merton on tunnettu trappistikirjailija jota pidetään yhtenä viime vuosisadan tärkeimmistä mystikoista, ja jonka tuotantoa on käännetty suomeksikin jokunen kirja.
Tämä Tie sisäiseen todellisuuteen (No Man Is an Island) on sarja mietteitä monenlaisista asioista, kuudessatoista luvussa käsitellään omatuntoa, armoa, rakkautta, rukousta, askeesia jne., vähän kaikkea mitä elämään (ainakin toivon mukaan) kuuluu.
Luvut ovat varsin tiiviitä ja teksti pysyy enemmän yleisellä kuin henkilökohtaisella tasolla. Monta asiaa voisi käsitellä laajemminkin ja kirja sopisi varmaan paremmin ajoittain kappale kerrallaan luettavaksi ja ajan kanssa pohdittavaksi kuin tällaiseen kannesta kanteen -lukemiseen mitä minä nyt tein.
Eipä silti, kyllä tästä löytyi antoisasti ajatuksia näinkin, erityisen kiinnostaviksi nousi yksi kirjan laajimmista kappaleista kutsumuksesta sekä kirjan päättävä hieman runollisempi kommentaari hiljaisuudesta, aiheesta joka Mertonille oli epäilemättä rakas.
16.2. Jumala, Luojamme ja Pelastajamme, on antanut meille kielen, jonka avulla voimme puhua Hänestä, sillä usko tulee kuulemisesta, ja kielemme on avain, joka avaa taivaan toisille.
Mutta kun Herra tulee Yljän muodossa, ei ole enää mitään sanottavaa. Vain: Hän tulee! Ja sitten meidän on kiiruhdettava Häntä vastaan.
Tie sisäiseen todellisuuteen (No Man Is an Island 1955)
Suom. Pia Koskinen-Launonen
Kirjaneliö 1992, 238 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti