Katolinen hegemonia ja uusi pluralismi Liettuassa

Itäisen Euroopan vapautuminen kommunistisesta ja ateistisesta pakkovallasta merkitsi myös uskonnollisen elämän vapautumista. Vaikka olosuhteet eri maissa vaihtelevat, niin joitain yhteisiä piirteitä voidaan mainita. Ensinnäkin historialliset valtakirkot nousivat vapautumisen ensi vaiheessa voimakkaasti esille osana kansallisen identiteetin vaalimista. Toiseksi on mainittava uusien uskonnollisten virtausten tulo uskontomarkkinoille. Läntisten lähetyssaarnaajien myötä tullut karismaattinen ja helluntailainen protestantismi on saanut jalansijaa, muttei samassa määrin kuin muualla jälkikoloniaalisessa maailmassa. Kauko-Idän uskonnolliset traditiot ovat myös saaneet kannatusta. Olennaisin uusi tekijä on New Age-ajattelu. Kolmantena piirteenä on kansallista identiteettiä esikristilliseltä ajalta etsivän uuspakanuuden nousu.
Kaikki tämä löytyy Liettuasta, eteläisimmästä, suurimmasta ja ainoasta katolisesta Baltian tasavallasta.

Edellä olen lainannut Milda Ališauskienen ja Ingo W. Schröderin johdantoa heidän toimittamassaan Liettuan uskonnollista elämää käsittelevässä sosiaaliantropologisessa artikkelikokoelmassa. Kirjan tekstit ovat syntyneet Kaunasin Vytautas Suuren yliopistossa 2008 järjestetyssä workshopin tiimoilta. Tapahtuma kuului Volkswagenin säätiön rahoittamaan, Max Planckin sosiaaliantropologisen instituutin johtamaan ja Vytautas Suuren yliopiston Liettuassa toteuttamaan tutkimusprojektiin "Katolinen kirkko ja uskonnollinen moniarvoisuus Puolassa ja Liettuassa". Kirja on syntynyt kahdesta motiivista: ensinnäkin se tarjoaa empiiristä tietoa Liettuan uskontokentästä, toisekseen se testaa italialaisen marxilaisen teoreetikon Antonio Gramscin hegemonia-teorian soveltuvuutta tällaisessa tutkimuksessa.

Jatketaan vielä hetki teoksen johdannon parissa. Liettuan itsenäistyttyä hyväksyttiin perustuslaki joka takaa täyden uskontovapauden eikä nimeä valtionuskontoa. Samaan aikaan luotiin virallinen rekisteröintijärjestelmä, joka jakoi uskonnolliset yhdyskunnat kahtia "traditionaalisiin uskontokuntiin " ja " muihin uskontokuntiin". Traditionaaliset uskontokunnat ovat Roomalaiskatolinen kirkko, Kreikkalaiskatolinen kirkko, Ortodoksinen kirkko, Vanhauskoiset, Evankelisluterilainen kirkko, Evankelinen reformoitu kirkko, juutalaisuus, sunnilainen islam ja karaitismi.. "Muihin" kuuluu koko kirjo uskontokuntia Hare Krishan kannattajista helluntailaisiin, uuspakanallisesta Romuvasta Jehovan todistajiin. Traditionaaliset uskontokunnat ovat oikeutettuja valtion tukeen ja niillä on muitakin etuoikeuksia, mm. mahdollisuus uskonnonopetukseen kouluissa. Kirjoittajat eivät mainitse, että Liettuan valtiolla ja Vatikaanilla on kahdenväliset sopimukset jotka liittyvät katolisen kirkon asemaan ja tehtäviin. Näin mm. koulujen uskonnonopetus samaten kuin armeijan ja vankiloiden sielunhoitotyö kuuluvat katoliselle kirkolle.

Tutkijoiden mukaan Liettuassa uskonnollisen identiteetin vahvistuminen uuden itsenäisyyden aikana näkyy selvästi. European Values- arvotutkimuksissa: 1990 vain 62% liettualaisista ilmoitti uskovansa Jumalaan, vuonna 1999 uskovia oli 80%:väestöstä johon tasoon kasvu on pysähtynyt. Vuonna 1990 yli neljännes (27%) väestöstä ilmoitti, ettei koskaan käy kirkossa, mutta tämä osuus laski vajaassa kymmenessä vuodessa yli kymmenellä prosentilla ollen 16% v. 1999 ja 2005 vielä prosentin alempana.

Vaikka uskonnollisia yhdyskuntia on laidasta laitaan, vuonna 1999 kolme neljästä liettualaisesta ( 75%) ilmoitti olevansa katolilaisia. Mainittakoon vielä vuoden 2001 väestönlaskennan saama uskontokuntien jakauma: roomalaiskatolilaiset 79%, ortodoksit 4,1%, vanhauskoiset 0, 8%, luterilaiset 0,6%, evankelisreformoidut 0, 2%, muslimit 0, 1% ja muut, mm. juutalaiset, sen alle. Uskonnottomia oli runsaat yhdeksän prosenttia. Yksilölliset uskomuskäsitykset poikkeavat usein varsin radikaalisti kirkon opetuksesta, sillä vuoden 1999 tutkimuksen mukaan liki puolet (43%) ilmaisi uskovansa jälleensyntymään, 79%:a uskoi telepatiaan, neljännes (25%):talismanien voimaan ja horoskooppeja seurasi puolet väestöstä (51%).

Liettuan katolinen kansakunta ennen ja nyt

Kirjan avausartikkeleita on kaksi: Max Planckin sosiaaliantropologisen instituutin vanhempi tutkija Ingo W. Schröder luo yleisluontoisen teoreettisen katsauksen katolista hegemoniaa luotaavaan tutkimukseen. Minusta se on tarkoitettu lähinnä alan ammattilaisille. Historian harrastajana minua puhutti enemmän Arūnas Streikasin artikkeli, joka valottaa Liettuan uskonnollista kehitystä 1800-luvun lopulta nykypäivään. Artikkelin ydinasiat ovat, että katolinen usko ja liettualainen kansallinen liike löysivät toisensa jo 1800-luvulla taistelussa venäläistämistä ja siihen liittynyttä ortodoksiuskon tuputtamista vastaan. Samalla talonpoikaistosta värväytynyt liettualainen papisto haastoi kirkon puolankielisen hierarkian. Liettuan uuden itsenäisyyden aikana 1918-1940 katolinen kirkko oli auktoriteetti, joka mm. vastasi koko väestörekisteristä ja onnistui torjumaan siviilivihkimisen ja avioerolain. Katolisten pappien johtama kristillisdemokraattinen puolue oli maan valtapuolue vuoteen 1926. Vuodesta 1927 kirkko eli rinnakkaineloa vallankaappauksella valtaan nousseen nationalistisen autoritaarisen hallinnon kanssa. Kirkon toiminalle kuitenkin Vatikaanin ja Liettuan konkordaatti loi vakaan perustan Streikas vertaa Liettuan uskontopoliittista tilannetta fasistiseen Italiaan, joka oli Kaunasin johtajien esikuva.

Liettuan väestönlasku 1923 osoitti, että kansakunta oli uskonnollisesti hyvin homogeeninen. Katolilaisia oli 86,7%, juutalaisia 7,6%, luterilaisia 3, 3%, vanhauskoisia 1,6% ortodokseja 1,1%, evankelisreformoituja 0,5% ja muslimeja 0,05%. Muita ryhmiä, kuten metodisteja, baptisteja jne kannatti yhteensä tuhat ihmistä. Liettuassa vallitsi koko sotien välisen itsenäisyyden ajan täysi uskonnonvapaus ja myös vähemmistöuskonnot saivat valtion tukea.

Vuonna 1940 alkanut neuvostomiehitys merkitsi kirkolle ja kaikille muille uskontokunnille vainon aikaa. Tosin saksalaismiehityksen vuodet välillä helpottivat kristittyjen asemaa, mutta merkitsivät juutalaisen yhteisön kansamurhaa. Neuvostoajan loppupuolella 1960-luvulta lähtien katolinen vastarinta tiivistyi. Vastarinnallaan (mm. maanalaiset julkaisut ja vetoomukset) katolinen kirkko näyttäytyi viranomaisille ja kansalle olevaansa myös kansallisen asian viimeinen tuki.

Kirkko nautti itsenäistymisen jälkeen 1990- luvun alusta suosiota juuri kansallisena tukipylväänä joskin paluuta uskoon tapahtui niin ikään.

Kirjassa on kaksi kenttätutkimukseen perustuvaa artikkelia katolisen kirkon asemasta väestön keskuudessa nyt. Lina Pranbaitytė- Wegrinin hieno kansatieteellinen artikkeli "We are All in Exile here" tutkii eteläliettualaisen maalaiskylän ihmisten asenteita kuolemaan, sieluun ja kuolemanjälkeiseen elämään. Hänen johtopäätöksensä on, että vaikka perinteitä noudatetaan ja pappi on auktoriteetti, niin myös maaseudulla ihmiset muodostavat uskonnolliset käsityksensä omien yksilöllisten kokemusten pohjalta. Ingo W. Schröder on tehnyt tutkimuksensa Vilnan ja Kaunasi koulutetun nuoren sukupolven keskuudessa. Hän havaitsee Liettuan suurissa kaupungeissa tekemässään tutkimuksessa ristiriidan.Vaikka upeissa kirkoissa on paljon messussa kävijöitä sunnuntaisin, niin ainakin hänen tutkimansa akateemisen ja professionaalin nuoren keskiluokan keskuudessa katolisuus ei näy lainkaan arkipäivässä.

Pohtiessaan katolisen kirkon hegemoniaa hän toteaa, että enemmistölle Liettuan kaupunkilaisista kirkko liittyy vain tärkeimpiin elämävaihetapahtumiin, kuten kaste, häät ja hautajaiset. Kirkko ei näy arkipäivässä eikä ohjaa ihmisten moraalisia valintoja. Pluralismi on läsnä Liettuan kaupungeissa. Se näkyy paitsi uskonnollisten vaihtoehtojen olemassaolossa myös siinä että ihmiset saavat vaikutteita ajatteluunsa muista uskomusjärjestelmistä.

Tutkija uskoo, että vain vähemmistö katolilaisista uskoo niin kuin kirkko opettaa uskomaan.

Näistä lähtökohdista hän vetää johtopäätöksen, että urbaani Liettua olisi sekulaari katolinen yhteiskunta.

Kirkko kamppailee asemastaan

Ingo W.Scrhöder kirjoittaa, että monet liettualaiset löysivät katolisuuden uudestaan itsenäisyyden palauttamisen jälkeen. Kirkko ei kuitenkaan ollut valmis uudelleenottamaan rooliaan kansallisena kirkkona uudessa pluralistisessa yhteiskunnassa. Neuvostoajan jälkeen suurin osa väestöstä oli vailla uskontokasvatusta ja kirkolta on puuttunut näkemys miten se voisi uudelleen evankelioida yhteiskunnan. Kirkon papiston piirissä säilyi neuvostoajan vainojen synnyttämä piiritystilan tunnelma. Se suhtautui lähes epäluuloisesti kirkkoihin virtaaviin satunaisiin kävijöihin ja muisteli nostalgisesti neuvostoaikaa, jolloin vain uskovat tulivat messuun. Tilannetta vaikeutti se ettei kirkolla ollut kokemusta urbaanista yhteiskunnasta. Esimerkiksi median tapa käsitellä kirkkoa on luonut uskovaisissa lähes vainoharhaisia käsityksiä uudesta vainosta. Kirkkoa vaivaa myös jatkuva pappispula, jonka tähden lähes koko kirkon hallinto on maallikoiden käsissä. Kirkon varat ovat vähäiset ja usein huonosti palkatut maallikot tekevät useampaa työtä jotta kirkko toimisi.

Kirkko on alkuaikojen vaikeuksien jälkeen aktivoitunut luomalla väestöä laajasti tavoittavia projekteja. Jokaiseen hiippakuntaan on perustettu perhe-, nuoriso ja katekeesikeskukset. Erityinen työmuoto ovat avioliittokurssit. Katolisia järjestöjä kuten perinteikäs nuorisojärjestö Ateitis(Tulevaisuus) on perustettu uudelleen. Sen aktivisteja (ateitininkai) löytyy etenkin toisen asteen kouluista ja yliopistoista, joissa he värväävät tulevia eliitin jäseniä. Kirkkoa lähellä on myös riippumattomia instituutteja, joiden tarjoamassa koulutuksessa on sijansa uskonnollisille aiheille. Tällaisesta esimerkkinä on jesuiittojen Kaunasiin 1998 perustama ja sittemmin sääntökunnasta itsenäistynyt Elämän ja uskon instituutti (Gyvenimo ir Tikėjimo Institutas). Sen opiskelijakunta koostuu enimmäkseen täydennyskoulutusta hankkivista naisopettajista. Toiseen asteen kouluissa on uskonnonopetus, jonka vaihtoehtona etiikan opetusta. Aluksi papit hoitivat opetuksen, mutta nykyään heidät ovat korvanneet maallikot.

 

Uskonnonopetuksen suosio näyttää kuitenkin hiipuneen alun innostuksen jälkeen. Toisin on laita katolisissa kouluissa, joista Schröder mainitsee esimerkkinä Kaunasin jesuiittalukion, joka on paitsi kaupungin suosituin myös arvostetuin koulu. Se perustettiin arkkipiispan päätöksellä 1995. Katolisten koulujen tehtävänä on kasvattaa uusi katolinen eliittisukupolvi.

Katolinen kirkko ei sen edustajien mukaan sekaannu politiikkaan. Schröderin mukaan kirkolla on kuitenkin likeiset suhteet konservatiiviseen Isänmaa -Liettuan kristillisdemokraatit (TS-LKD) - puolueeseen, joka 2008-2012 oli johtava hallituspuolue. Tänä aikana parlamentti hyväksyi perhettä koskevan periaatekannanoton, jonka mukaan perheen ydin on miehen ja naisen avioliitto. ( On kuitenkin mainittava, että perustuslakituomioistuin ei hyväksynyt tätä mm. yksihuoltajaperheitä syrjivää linjausta). Tutkijan mukaan kirkon strategia kansalaisyhteiskunnan hegemonian saavuttamiseksi nojaa kolmenlaiseen politiikkaan. Ekumeeninen politiikka on saanut kirkon suhtautumaan aiempaa myönteisemmin 1990-luvun lopulla nousseeseen evankelis-karismaattiseen Uskon sana (Tikėjimo Žodis)- yhteisöön. Tämä uusi avoimempi linja on osoitus kirkon nykyjohdon eurooppalaistumisesta ja globalisoitumisesta. Doktrinäärisen politiikan alaan kuuluvat aiemmin mainitut laajemman yleisön saavuttava koulutus- ja kansalaisjärjestötoiminta.

Katolisen median luominen on alkanut erityisesti Kaunasin arkkipiispa Sigitas Tamkevičiusin aloitteesta. (Tamkevičiusilla on mielenkiintoinen vastarintamiehen tausta. Nuorena jesuiittapappina hän toimitti 1960-luvun lopulta lähtien maanlaista Katolisen kirkon kronikkaa ja toimi 1970-lopulla julkisessa Uskovien oikeuksien puolustuskomiteassa. Hän sain 1980-luvun alussa pakkotyöleirituomion). Kirkon lehdistö ei ole saanut tuulta siipiensä alle, mutta uuden median puolella on onnistuttu paremmin. Fransiskaanien uutisportaali Bernardinai.lt on maan suosituimpia uutisportaaleja. Kulttuuripolitiikkaan kuuluvat mm. kristillinen musiikkijuhla, joka organisoitiin ensi kerran 1999 aktiivimaallikkojen toimesta. Kirkkokuorot ovat suosittuja esiintyjiä myös sekulaarissa ympäristössä. White Metall- yhtyeet pyrkivät tavoittamaan rock-nuorison.

Schröder esittelee haastatteluaineistostaan viiden nuoren koulutetun ihmisen ajatuksia, heistä yksi on aktiivinen katolilainen. Hän vetää keskusteluistaan kaksi johtopäätöstä: Kirkko ja katolinen usko loittonevat toisistaan. Haastateltavat ovat kriittisiä kirkon instituutiota kohtaan vaikka hyväksyvät katolisen uskon aineksia maailmankatsomukseensa. Kirkon tärkeän roolin Liettuan historiassa he tunnustavat. Toinen johtopäätös on, ettei uskonto ollut erityisen tärkeä asia haastateltavien elämässä. He eivät olisi ottaneet sitä omaehtoisesti puheeksi.

Tutkija Schröder päättää artikkelinsa kysymykseen onko katolinen kirkko hegemoninen urbaanissa Liettuassa ja pohtii mitä on hegemonia. Jos hegemonia ymmärretään gramscilaisittain niin että kirkko on voimatekijä jolle ei ole haastajia, niin se sitä on.

Gediminas Lankauskasin artikkeli tutkii katolisen kirkon ja evankelis-karismaattisen Uskon Sana yhteisön etenemistä vastakkainolosta sovintoon. Kirjoittaja kuljettaa artikkelinsa keskiössä evankelisen Domasin (sulhanen) ja katolisen Sigitan (morsian) häitä, jotka vietetään sekä Kaunasin Kristuksen ylösnousemuksen kirkossa että Uskon Sanan vuokraamissa tiloissa. Tämän pääjuonen ohessa hän kertoo yleisemmällä tasolla kirkon ja protestanttiyhteisön suhteiden kehityksen avoimesta vihamielisyydestä yhteistyöhön. Suhteiden nykytilasta on hyvänä näyttönä se että kirkko kutsui protestanttiyhteisön pastorit mukaan Neitsyt Marian Šiluvassa ilmestymisen 450-vuotisjuhliin 2008.

Rajatieto – uutta katolista kansanuskoa?

Apulaisprofessori Milda Ališauskienė on kirjoittanut erityisen mielenkiintoisen artikkelin Liettuan New Age- miljööstä. Hänen artikkelinsa kysyy voiko New Age -liikettä kutsua uskonnolliseksi vaihtoehdoksi vai onko se sittenkin lähinnä uutta katolista kansanuskoa. Vaikka New Age- ilmiö kehittyi Liettuassa 1990-luvulla läntisen vaikutuksen alla, se oli tuullut maahan neuvostoaikana idästä. Venäjältä levisi teosofisia ja antroposofisia klassikkoteoksia, Intian gurut ja jooga tulivat tunnetuiksi, monet päätyivät astrologian ja parapsykologian harrastajiksi. Jotkut kävivät tunnettujen selvänäkijöiden ja parapsykologien luona, joihin kuuluivat georgialainen parapsykologi Djuna Davitashvili ja bulgarialainen selvänäkijä Vanga. Esoteerisista opeista keskusteltiin epävirallisessa sivistyneistöklubi Glaubysissa (Maailma). Liettuan vapauduttua myös New Age nousi nopeasti esiin.

Ališauskienė on tutkinut kahta aihepiiriin liittyvää hanketta: Entinen filosofian professori Vytautas Kazlauskas perusti 1994 Vilnaan Parapsykologisen akatemia, jota johti kuolemaansa saakka (2005). Hän oli tuottelias kirjailija ja luennoitsija. Tutkija kiinnitti huomionsa siihen, että Kazlauskas käytti pitkälti katolista kieltä esitellessään ajatuksiaan ja esiintyi katolilaisena. Akatemian opiskelijat ovat enimmäkseen keski-ikäisiä professionaaleja työssä käyviä naisia. Opiskelijoiden haastattelut osoittavat, että useilla on suhde katolisuuteen

Vuonna 2003 New Age-genre sai julkisuutta kun Povilas Žekas niminen mies rakensi "ilmestyksensä pohjalta lasia ja rautaa olevan kupolin Kaakkois-Liettuan Varėnan alueella. Tämä rakennelma tunnetaan Merkinen -tai joskus myös Čekuon- pyramidina. Rakennelmasta on tullut merkittävä nähtävyys. joka kerää vierailijoita myös naapurimaista vaikka suurin kävijämäärä tulee kotimaasta.

Žekas on kirjoittanut myös kirjan, jonka alkuosa kertoo hänen tiestään kohti pyhyyttä ja jälkimmäinen kysymys vastaus-osa koostuu hänen keskusteluistaan Jumalan kanssa. Vaikka miehen ajatukset mm. jokaisen ihmisen sisältä löytyvästä jumaluudesta, ovat ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa, hän pitää itseään katolilaisena. Pyramidin kolme seinää on nimetty Pyhän Kolminaisuuden mukaan .Pyramidin viereen rakennetussa vastaanottorakennuksessa, jossa paikan omistaja ottaa kävijät vastaan, on nurkassa Liettuan lippu ja seinällä paavin ja Neitsyt Marian kuva. Myös Ališauskienen haastattelemat pyramidilla kävijät sanovat usein olevansa katolilaisia.

Entä miten kirkko suhtautuu New Age-ilmiöihin? Vuoteen 2003 saakka kirkko ei huomioinut niitä, mutta kun presidentiksi valittiin Rolandas Paksas, jolla oli tiivis suhde georgialaiseen selvänäkijään ja parantajaa Lena Lolishviliin, tapahtui muutos Liettuan piispainkokouksen puheenjohtaja, Vilnan arkkipiispa ja kardinaali Audrys Juozas Bačkys tuomitsi Loloshvilin vääräksi profeetaksi, jonka voimanlähde on Saatana. Samaan aikaan kirkko ilmoitti, ettei Merkynen pyramidilla ole mitään tekemistä katolisuuden kanssa vaan kyseessä on rajatietohanke. Kirkko on jatkossa pyrkinyt vaikuttamaan mm. mediaan, ettei se julkaisisi niin paljon okkultismiin viittaavia juttuja. Parlamentissa on hyväksytty myös kirkon tukema alaikäisiä okkultismilta suojaava laki.

Vaikka Merkynen pyramidi on toistaiseksi paikallaan, sen kohtaloa on käsitelty eri oikeusasteissa. Viranomaiset ovat puuttuneet asiaan siltä pohjalta että rakennus on rakennettu luvatta Dzūkijan luonnonsuojelualueen maille. Milda Ališauskienė toteaa, että viranomaisten suhtautuminen tuo mieleen neuvostoajan toimet uskonnollisia kulttipaikkoja kohtaan. Ja myös reaktio on kuin neuvostoajolta: pyramidin puolesta on syntynyt kansanliike aivan kuten katolisia pyhiä paikkoja suojelemaan ennen.

.Milda Ališauskienen johtopäätös on, että Liettuan rajatiedon johtohahmot hyväksyvät ehdoitta katolisen hegemonian ja käyttävät katolista kieltä tehdäkseen ajatuksistaan myyvempiä. He kokevat olevansa jollain ristiriitaisella tavalla olevansa katolilaisia itsekin ja kutsuttuja kirkon uudistamiseen.

Tunnustavatko muslimit katolisen hegemonian ?

Kirja sisältää vielä kolme tutkimusartikkelia, joita sivuan vain ohimennen. Michael F. Strmiska käsittelee kansallisromanttista uuspakanallista Romuva-kulttia ja liettualaisten henkisen perinnön etsimistä Intiasta, Donatas Glodenis kertoo buddhalaisen Vakoisen Lootuksen liikkeen epäonnisesta kohtalosta Liettuassa. Egdūnas Račius tarkastelee muslimiyhteisöä. Liettuassa islaminuskoa on jo 1300-1400-luvun vaihteesta saakka edustanut tataarien yhteisö. Kautta Liettuan erilaisten vaiheiden tataarimuslimien yhteisö on sopeutunut rooliinsa suvaittuna vähemmistönä, joka elää katolisen kirkon hegemonian varjossa. Tataariyhteisö on modernina aikana assimilaation kautta voimakkaasti supistunut menneestä mahtavuudestaan parin tuhannen hengen joukoksi. Vain puolet tataareista tunnustaa enää islamin uskoa. Silti tataarit muodostavat yhä reilusti yli puolet Liettuan pienestä islamilaisesta yhteisöstä (2 860 henkeä v. 2001 väestönlaskussa), johon heidän lisäkseen kuuluu azereita ja käännynnäisiä.

Valtion tunnustaman islamilaisen yhteisön tataarialkuperää oleva mufti luonnehtii suhteita katoliseen kirkkoon ystävällisiksi, mutta ei erityisen läheisiksi. Siinä missä tataarimuslimit ovat uskontopoliittisen status quon uskontoryhmä, maahanmuuttajat ja erityisesti käännynnäiset esittävät haasteen kirkolle.

Tutkija Račius yrittää tyypitellä tutkimaansa käännynnäisten ryhmää, joka käsittää noin 500 ihmistä. He ovat omaksuneet islamin internetistä tai suhteistaan ulkomaalaisiin muslimeihin.. Liettualaisten käännynnäisten uskonkäsitykset edustavat uskonnollisesti ja poliittisesti konservatiivista revivalistista islamia. He uskovat oman uskontonsa ehdottomaan paremmuuteen eivätkä hyväksy muslimien historiallista vähemmistön roolia Liettuassa. Suurin osa käännynnäisistä on muuttanut maasta. Noin 300 käännynnäisistä on naisia, jotka ovat kääntyneet islamiin mennessään naimisiin muslimimiehen kanssa. Heitä voidaan pitää tunneperäisistä syistä kääntyneinä. Ehkä 150 voidaan luokitella osin myös tunnepitoisiksi "seikkailijoiksi" tai "rakastajiksi", jotka sattumalta löytävät islamin internetistä tai käydessään muslimimaissa. He ovat pääasiassa nuoria naimattomia miehiä ja naisia. Loput ovat "etsijöitä", joille islam on huipentuma usein monien uskontokuntien kautta kulkeneessa etsiskelyssä. He ovat keski-ikäisiä perheellisiä miehiä ja pyrkivät usein käännyttämään koko perheensä oman kääntymyksensä myötä. Verkossa toimii kaksi liettuankielistä islamilaista uutis- ja keskustelufoorumia.

Lopuksi totean, että käsillä oleva teos koostuu akateemisista tutkimusartikkeleista, mutta teos on silti tarkoitettu myös laajemmalle yleisölle: kaikille Liettuasta ja jälkikommunististen maiden uskontotutkimuksesta kiinnostuneille.

Kirja:
Religious Diversity in Post-Communist Society: Ethnographies on Catholic Hegemony and the New Pluralism in Lithuania. Edited by Milda Ališauskienė and Ingo W. Schröder, Vytautas Magnus University, Lithuania. Ashgate Publishing, 2012.

(Kirjaesittely on julkaistu lyhyempänä versiona Agricolan arvostelupalvelussa)

Simon Tugwell - Pyhä Dominicus

 

 Studium Catholicum on jokunen vuosi sitten julkaissut tällaisen vihkosen, käännöksen Simon Tugwellin OP kirjoittamasta pyhimyselämäkerrasta dominikaanien perustajasta pyhästä Dominicuksesta.

Tosin elämäkertana tämä on hieman erikoislaatuinen, painopisteenä kirjassa on sääntökunnan varhaisvaiheet ja itse nimihenkilö on esitetty varsin kevyin vedoin. Painotus on ehkä Tugwellin oma tai ehkä pyhimykselle ominainen, se mitä Dominicus teki oli tärkeämpää kuin millainen hän oli, ja se mitä Dominicus mahdollisti muiden tehtäväksi oli tärkeämpää kuin mitä hän itse suoraan teki.
"Dominicus ei ollut halunnut olla jalustalla eläessään, miksi siis panna häntä jalustalle kuoluaankaan? Hänen elämänsä jatkui veljissä ja heidän uskollisuudessaan tehtävilleen, jotka hän oli jättänyt heille perinnöksi."

Pyhältä Dominicukselta on jäänyt kovin vähän omaa kirjallista aineistoa ja näin myös näkemystä henkilökohtaisiin tuntemuksiin, joten näissä joudutaan nojaamaan pääosin seuraajiensa laatimiin elämäkertoihin ja hagiografioihin. Näistä on nostettu joitain persoonallisia anekdootteja mutta pääosin Tugwell keskittyy historiallisiin faktoihin, missä Dominicus oli missäkin vaiheessa ja mitä siellä teki, millaisia bullia sai paavilta ja olosuhteita joissa saarnaajien sääntökunnan ensimmäiset edustajat toimivat ja mitä vaikutuksia niillä oli sääntökunnan kehitykseen.

Jälkimmäisistä aiheista olisi voinut lukea enemmänkin, tavallaan elämäkertamuoto ja kirjan päättäminen Dominicuksen kuolemaan ja kanonisaatioon katkaisi tarinan ja seuraavista vaiheista pitää lukea muista lähteistä (joita ei kai pahemmin suomeksi löydy, englanniksi olen jotain lukenut aiheesta). Mutta tällaisenakin tässä on napakka ja helposti lähestyttävä tietopaketti saarnaajien sääntökunnan varhaisvaiheista.

Pyhä Dominicus (Saint Dominic 1995)
Suom. Kaarina Koho
Studium Catholicum 1999, 63 s.

Lirio Abbate: Mafian naiset

Mafian naiset kertoo Italian saappaankärkeen, Calabrian maakuntaan pesiytyneestä ´Ndrangheta-mafiajärjestöstä. Se on nykyään Italian suurin ja vaikutusvaltaisin rikollisjärjestö, joka hallitsee Euroopan kokaiinikauppaa ja takoo vuosittain enemmän rahaa kuin McDonald´s ja Deutsche Bank yhteensä. Yli 53 miljardia euroa! ´Ndrangheta on levinnyt useisiin maihin. Sen toimintaperiaatteet ovat kuitenkin kaikkialla sanat. Suku tai klaani on perusyksikkö, jonka ydin koostuu verisukulaisista. Mafian naiset -teos kuvaa tätä talebaneihinkin verrattua mafiajärjestöä naisten näkökulmasta. Kirja singahti lukulistani kärkeen silkasta uteliaisuudesta. Halusin esitellä sen tässä blogissa, koska kannessa komeilee ruusukko-nauha ja kirja linkittyy jonkin verran katoliseen uskoon. 

Mafian naiset koostuu poliisille rikoksia paljastaneiden mafiavaimojen tarinoista. He ovat päätyneet järjestön jäseniksi ´dranghetalaisen kanssa avioitumalla tai yksinkertaisesti ´dranghetaperheeseen syntymällä. Kodeissa sovitaan murhista, perustetaan laittomia yrityksiä ja säilötään huumeita, aseita sekä laitonta rahaa lasten ja naisten läsnäollessa. Pojat oppivat jo varhain tappelemaan ja ampumaan. Tytöt eivät saa yksin kulkea kodin ulkopuolella. Naiset elävät koteihin eristettynä huolehtien kodista ja lapsista, jotta miehet voivat ahkeroida ammattirikollisina. Abbaten mukaan ´Ndrangheta ei välttele julkisuutta, vaan pyrkii hallitsemaan sitä. Tässä todellisiin oikeustapauksiin perustuvassa kirjassa käytetäänkin järjestön jäsenten oikeita nimiä. Mafian salaisuuksia paljastaneet naiset ovat jo kuolleita tai elävät uuden henkilöllisyyden turvin viranomaisten suojeluksessa.

Kaikki valta `Ndranghetassa on keskitetty miehille, joiden omaisuutta naiset ovat. Siksi on tärkeää, että naiset synnyttävät mahdollisimman paljon poikalapsia ja siksi säännöt ovat miehille erilaiset kuin naisille. Avioliiton sakramentti on “uudistettu” naisten osalta niin, ettei uudelleen avioituminen miehen kuoleman jälkeenkään ole heille sallittua. Miehillä on toki vaimon kuoltua oikeus mennä uudestaan naimisiin kuten katolinen kirkko opettaa. Tällainen katolisen uskon ja kulttuurin vääristely tukemaan mafian tavoitteita on Abbaten mukaan Calabrian mafialle ominaista.

“Francesco lähti 1. syyskuuta 2005 Polsin pyhäkön juhliin, joita oli määrä viettää seuraavana päivänä. Tapaaminen oli tärkeä ´Ndranghetan miehille ja niin ollen myös Francescolle. Myöhemmistä rikostutkimuksista kävi ilmi, että tuona päivänä vuorten Madonnan luona olivat tavanneet klaanipäällikot, jotka päättivät työnjaosta ja neuvottelivat keskinäisistä sopimuksistaan. Mafiamaailman vääristyneen ja loukkaavan uskontokäsityksen mukaisesti paikan pyhyys laillisti ja vahvisti siellä tehdyt päätökset, ja samalla kirkon perinteiset tavat ja symbolit kieroutettiin mafian tarpeisiin sopiviksi.” (s. 87)

´Ndranghetan lapset viedään katolisiin karnevaaleihin ja nuorille pareille järjestetään suureellisia hääjuhlia. Juhlien tärkein osa on kuitenkin sen varjolla järjestetty mafiakokous. Koodikielessä pyhimys tarkoittaa ansiota ja evankeliumi vihkoa, johon on kirjattu hierarkia sekä uranousuihin vaadittavat rikokset. Mafiosot muodostavat sacra famiglian, pyhän perheen, jolla ei kuitenkaan tarkoiteta Joosefin, Marian ja Jeesuksen perhettä.

Mafian kaikkivoipaisuus tulee selväksi. Sillä on avustajia mediassa, oikeuslaitoksessa, terveydenhuollossa, politiikassa, liike-elämässä... Kaikkialla! Koteihinsa eristettyjä naisia vahtii omista ja miehen sukulaisista, ikätovereista, lähiseudun yrittäjistä ja naapureista koostuva mafian valvontakoneisto. Vaikka nainen haluaisi eroon rikollisjärjestöstä, kokemastaan väkivallasta tai onnettomasta avioliitostaan, ei hänellä ole keinoja tilanteensa muuttamiseksi. Jos hän hakee apua poliisilaitokselta tai terveydenhuollosta, hän saattaa tietämättään asioida ´Ndranghetan avustajan kanssa. Siis - jos hän edes pääsee sinne asti, eikä katoa selittämättömästi kodistaan tai joudu “liikenneonnettomuuden” uhriksi. Jopa naisten internetin käyttöä vahditaan tarkasti. Profiilin laatiminen sosiaaliseen mediaan riittää kunniamurhan syyksi, sillä naisen tulee olla miehelleen uskollinen. Osa apua hakevista naisista onnistuu kuitenkin saamaan apua poliisilta, sillä mafiaa vastaan taisteleva Italian hallinto sijoittaa Calabrian alueelle mafian ulkopuolisia viranomaisia mm. Pohjois-Italiasta.

Kirjan päähenkilöt ovat nousseet kapinaan ja henkensä uhmaten paljastaneet poliisille isiensä, veljiensä ja aviomiestensä rikoksia horjuttaen näin mafiaorganisaatiota. Naiselle se tietää loppuelämää viranomaisten suojeluksessa ja välien katkaisemista perheeseen, sukuun ja yleensä myös omiin lapsiin. Jos suojelu pettää, naisen elämä päättyy kunniamurhaan. Jokainen uuden elämän aloittamaan onnistuva nainen auttaa taistelussa mafiaa vastaan vahvistamalla muiden naisten uskoa irtioton mahdollisuuksiin. Mafian ulkopuolisilla italialaisilla on myös mahdollisuus lyöttäytyä yhteen vastustamaan mafiaa, sillä vaitelias sivusta seuraaminen ja suojelurahojen mukisematta maksaminen vain tukee mafiaa. Mafian vastaiseen taisteluun kuuluu myös calabrialaiskoulujen laillisuuskoulutus, jossa nuorila opetetaan suhtautumaan kriittisesti omaan kulttuuriinsa ja näkemään vaihtoehtoja sen ulkopuolella. Työtä riittää, sillä ´Ndranghetan sisällä ei ole aikeita toimintatapojen muuttamiseksi. Abbaten sanoin: “´Ndrangheta ei nykyaikaistu, päinvastoin, se pitää moderniutta paheena.”

Yhdistämme mafiaan pikemmin elokuvanostalgiaa perhepäivällisineen kuin 2010-luvun kansainvälisen ammattirikollisuuden. Moni meistä ottaisi naapuriinsa mieluummin mafiaperheen kuin Helvetin enkelit -järjestön jäsenen perheineen. Mafian naiset -kirjan kuvaama todellisuus näyttäytyykin täysin vieraana, jopa hankalasti kuviteltavana. Italiassa mafian sormet ulottuvat kuitenkin kaikkialle. Tietyt julkiset rakennushankkeet eivät ole valmistuneet kolmenkymmenen vuoden rakentamisen jälkeenkään. Lahjukset, uhkailu, murhat ja suojelurahat vaikuttavat Calabriassa kaikkien elämään edelleen vuonna 2014. Kirjassa niellään kokaiinipusseja, tapetaan tuomareita, myrkytetään perheenjäseniä, lavastetaan itsemurhia, hävitetään ruumiita ja valmistaudutaan klaanisotiin.

Kirjaa on monessa arvostelussa haukuttu hajanaiseksi. Minusta kirja oli helppo- ja nopealukuinen. Teksti toki oli dokumentaarisempaa kuin romaaneissa. Päänvaivaa aiheutti lähinnä kirjassa esiintyneiden Angeloiden, Marioiden, Giuseppejen ja Francescojen erottaminen toisistaan. 

Toistan nyt kirjan jo arvostelleita, mutta en voi sille mitään. Miten on mahdollista, että ´Ndranghetan kaltainen rikollisjärjestö voi toimia tällä tavalla nykyajan Euroopassa? Täältä Pohjois-Euroopasta käsin se tuntuu täysin käsittämättömältä. Vai onko häiriö sittenkin minun päässäni? Olenko kuvitellut todellisuuden erilaiseksi kuin se on? Hämmennys kirjan lukemisen jälkeen on niin suuri, etten edes kykene ajatuksiani tässä enempää kuvailemaan. Lukekaa ja kokekaa mieluummin itse.

Lirio Abbate: Mafian naiset, 2014
Alkuteos: Fimmine ribelli, 2013
Suom.: Taru Nyström
Atena Kustannus Oy
216 sivua

Esittelyn kirjoitti Omena Anemo