T.S. Eliot:Murha katedraalissa

T. S. Eliotin Murha katedraalissa (Murder in the Cathedral) on runomuotoinen näytelmä Canterburyn arkkipiispa Thomas (tai Tuomas) Becketin murhasta Canterburyn katedraalissa 29. joulukuuta 1170. Näytelmä sai ensi-iltansa kesäkuussa 1935 samaisen katedraalin tiloissa. Se nojaa vahvasti pappi Edward Grimin silminnäkijätodistukseen. Näytelmä oli menestys teattereissa ja BBC esitti siitä televisioversion 1936. Sodan jälkeen näytelmästä tehtiin elokuva, jonka ohjasi itävaltalainen Georg Hoelling, ja se sai Venetsian filmijuhlien Grand Prix-palkinnon (1951). Milanon La Scalassa sai 1958 ensi-iltansa Ildebrando Pizzettin näytelmän pohjalta säveltämä  ooppera.

Ennen kuin menemme näytelmän analyysiin, on paikallaan kertoa runoilija, näytelmäkirjailija ja kriitikko Thomas Stearn Eliotista (1888-1965). Saint Louisissa Missourissa syntynyt Eliot oli varakkaan liikemiehen poika ja sai hyvän koulutuksen, johon kuului mm. latinan, kreikan, saksan ja ranskan kielen opinnot. Hän suoritti Harvardissa filosofian tutkinnon ja tuli Englantiin ensi kerran Oxfordin stipendiaattina juuri kuin ensimmäinen maailmansota alkoi. Eliot oli jo julkaissut joitain runoja ja kertomuksia aiemmin, mutta hänen läpimurtoteoksensa oli runoelma Autio maa (The Waste Land, 1922), josta tuli ensimmäisen maailmansodan jälkeisen nuoren sukupolven kulttiteos. Runoelma katsoo maailmaa syvän kulttuuripessimismin ja lähes nihilismin tuntemuksin. Englanninkielisessä runouden historiassa teos on modernismin merkkipaalu. Vielä seuraavatkin kokoelmat heijastivat runoilijan angstia, jonka henkilökohtaisena syynä oli epäonninen avioliitto.

Mutta Eliotin tuntema maailmantuska väistyi ja monien ihailijoidensa pettymykseksi hän liittyi anglikaaniseen kirkkoon 1927 ja sijoittui sen anglo-katoliseen siipeen. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt runokokoelma Tuhkakeskiviikko (Ash Wednesday, 1930) kuvastaa etsijää ja epäilijää, joka on yllätyksekseen löytänyt uskon varmuuden. Vuosina 1935-1942 Eliot julkaisi neljä runoteosta, joita sävytti syvä uskonnollinen mystiikka. Teokset julkaistiin 1945 uudestaan yhtenä niteenä Neljä kvartettoa (Four Quartets), jota Eliot piti pääteoksenaan. Neljä kvartettoa on julkaistu suomeksi toisen kerran 2007. Läpi koko runoilijan tuotannon säilyvät rintarinnan klassismin perinteen kunnioitus ja moderni kaavojen rikkominen. Hänen kirjallisia esikuviaan olivat vanhat myytit, 1600-luvun brittiläiset metafyysiset runoilijat ja 1800-luvun ranskalaiset symbolistit.

Murha katedraalissa- näytelmä syntyi Chichesterin piispa George Bellin aloitteesta aivan kuten sitä edeltänyt näytelmä The Rock (1934), jossa Eliot irtisanoutuu Englannin fasistisesta liikkeestä jota hän pitää kristillisen etiikan vastaisena. Joissain myöhemmissä näytelmissä hän arvostelee yläluokan elämäntapaa komedian keinoin (esimeriksi myös suomennetut näytelmät Coctail-kutsut ja Yksityissihteeri). T.S. Eliot sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 1948. Kenties suurimman maailmanmaineen saivat runoilijan kissarunojen kokoelma (1939), jonka runojen pohjalta Andrew Lloyd Weber loi musikaalin Cats (1981).

Murha katedraalissa - näytelmässä näkyvät antiikin kreikkalaisten tragedioiden ja keskiaikaisten katolisten opetusnäytelmien vaikutteet.

Selvimmin antiikin tragedioiden piirre näytelmässä on Canterburyn köyhien naisten kuoro, joka kommentoi tapahtumia, ennakoi niitä, kuljettaa tarinaa ja vetää viimein johtopäätöksen.

Näytelmä alkaa arkkipiispa Tuomas Becketin paluusta seitsemän vuoden vapaaehtoisen maanpaon jälkeen Ranskasta. Aikoinaan kuningas Henrik II:n kanslerina toiminut kirkonmies uskoo välirikon kuninkaan kanssa päättyneen vaikkei luota sovinnon kestävän.

Canterburyn naisten kuoro enteilee jo näytelmän I osan alussa uutta murhetta tapahtuvaksi. Sanansaattaja tuo kuitenkin rohkaisevan viestin katedraalin kolmelle uskolliselle papille. Sitten arkkipiispa Tuomas saapuu.

Keskeisellä sijalla näytelmässä on piispa Tuomaksen ja neljän kiusaajan kohtaaminen, joka viittaa Kristuksen kiusauksiin autiomaassa. Kolme ensimmäistä kiusaajaa viettelevät Tuomasta paluulla kansleriajan mahtavuuteen keinolla jos toisella, ne hänen on helppo torjua. Neljäs kiusaaja tuntee paremmin kirkonmiehen ja viettelee kuvalla marttyyriudesta ja lopullisesta hyvityksestä pyhien joukossa taivaassa. Tuomas kavahtaa huomatessaan tässä näyssä omaa kaipuutaan.

Näytelmän välinäytöksenä on Tuomaksen joulupäivän saarna, jonka hän tietää olevan viimeinen. Hän puhuu siitä, miten Vapahtajan syntymäjuhlassa on läsnä jo hänen ristinkuolemansa. Ja miten on tarkoituksellista, että Kristuksen syntymäjuhlan jälkeinen päivä on jo ensimmäisen marttyyrin muistopäivä.

Näytelmän II osa alkaa kohtauksella arkkipiispan talossa ja jatkuu kohtauksella katedraalissa 29. joulukuuta 1070.

Neljä ritaria tulee riitaa haastaen arkkipiispan puheille. Heillä on viesti kuninkaalta, ellei Tuomas kumoa joitain pannatuomioita hänen on palattava takaisin Ranskaan. Kirkonmies vastaa että vain paavi voi julistaa pannaan ja myös päästää siitä.

Tämä vaatimus näyttäisikin olevan tekosyy jotta ritarit saattavat julistaa arkkipiispan kuninkaan viholliseksi.

Ritarien poistuttua kolme uskollista pappia vievät Tuomaksen vastoin tahtoaan katedraaliin, jonka he olettavat olevan turvapaikka. He lukitsevat ovet mutta ritarien palattua Tuomas käskee avata oven.

Seuraa uusia valheellisia syytöksiä ja murha.

Sitten ritarit kääntyvät kaunopuheisesti yleisön puoleen selitellen tekonsa oikeutusta sen yleisössä herättämän pahennuksen  laimentamiseksi.

Varsinkin toisen ritarin, sir Hugh de Morvillen. puheenvuoro on mestarillinen demagoginen esitys, jossa musta kääntyy valkoiseksi ja valkoinen mustaksi. Se tuo mieleen näytelmän ensi-illan aikaisen Euroopan propagandistit jotka markkinoivat totalitarismin erilaisia versioita. Mutta pohjimmiltaan puheenvuoro tuntuu olevan yhä ajankohtaista kirjailijan satiiria valtiokirkkoajattelua kohtaan.

”Palaisin aluksi vielä siihen seikkaan, jota johtajamme Reginald Fritz Urse sangen hyvin tähdensi: että te olette englantilaisia ja että sen tähden myötätuntonne on aina sorretun puolella. Se on englantilaisen rehellisen pelin henki. Nythän kunnianarvoisa arkkipiispa, jonka hyviä ominaisuuksia minä suuresti ihailin, on kauttaaltaan esitetty sorretuksi. Mutta onko asia todella niin. Minä en aio vedota teidän tunteisiinne vaan järkeenne. Te olette selväjärkisiä ihmisiä, minä olen sen havainnut ettekä anna minkään tunteellisen tempun johtaa itseänne harhaan. Pyydän sen tähden, että harkitsette terveellä järjellänne mitkä olivat arkkipiispan tavoitteet? Ja mitkä ovat kuningas Henrikin?

Näiden kysymysten vastauksissa on ongelman avain. ”

Tämän johdattelun jälkeen seuraa hyvin mielenkiintoinen tulkinta siitä missä arkkipiispa oli rikkonut kuninkaan ja maan etua vastaan.

” Kuninkaan tavoite on ollut täysin johdonmukainen. Edesmenneen kuningatar Matildan aikana ja onnettoman vallananastaja Stephenin hyökätessä maahan oli valtakunta varsin eripurainen. Kuninkaamme havaitsi, että oli välttämätöntä palauttaa maahan järjestys: pitää kurissa paikallishallinnon liiallinen valta, jota useimmiten käytettiin itsekkäisiin ja joskus jopa kapinallisiin tarkoituksiin, lisäksi oli uudistettava oikeuslaitos. Sen takia kuninkaan tarkoituksena oli, että Becket, joka oli osoittautunut kyvykkääksi hallintomieheksi – sitähän ei kukaan kiellä – hoitaisi sekä kanslerin että arkkipiispan virkoja yhtä aikaa. Jos Becket olisi toiminut kuninkaan toivomusten mukaisesti, meillä olisi ollut miltei ihannevaltio: yhdistynyt hengellinen ja maallinen hallinto keskushallituksen alaisena. (...) Mutta mitä tapahtui? Sillä hetkellä jolloin Becketistä tehtiin kuninkaan pyynnöstä arkkipiispa, hän luopui kanslerin virasta ja hänestä tuli paaviakin paavillisempi; hän omaksui pöyhistellen ja loukkaavasti askeettisen elämäntavan ja väitti heti paikalla että on ylempi laki kuin se, jonka voimaansaattamiseksi kuningas sekä hän itse kuninkaan palvelijana olivat niin monta vuotta ponnistelleet, sekä, että – Luoja ties minkä vuoksi nuo kaksi lakia olivat keskenään ristiriidassa.”

Taitava demagogi teki Tuomaksen hurskaudesta majesteettirikoksen. On loppuhuipennuksen aika ja siinä yleisö tehdään osasyylliseksi arkkipiispan murhaan. Kas näin:

” Te olette varmaankin kanssani samaa mieltä, että arkkipiispan sekaantuminen tuolla tavoin asioihin loukkaa meidän kansamme vaistoja. Tähän asti olette kanssani samaa mieltä: näen sen kasvoistanne. Te olette eri mieltä vain siitä, mihin meidän on ryhdyttävä pannaksemme asiat tolalleen. Siitä että piti käyttää väkivaltaa ei kukaan ole enemmän pahoillaan kuin me. Pahaksi onneksi on sellaisia hetkiä, jolloin vain ainoastaan väkivallan avulla voidaan turvata yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Joskus muulloin arkkipiispa voitaisiin tuomita parlamentin päätöksellä ja teloituttaa petturina kaikkien muotojen mukaan, eikä kenenkään tarvitsisi kantaa taakkanaan murhaajan mainetta. Ja joskus tulevaisuudessa kenties sellainenkin muodollisuus käy tarpeettomaksi. Mutta jos te nyt olette päätyneet siihen, että kirkon pyyteet oikeuden mukaan alistetaan palvelemaan valtion hyvinvointia, niin muistakaa että juuri me otimme ensimmäisen askeleen. Me olimme välikappaleita kun asioita muutettiin teidän hyväksymäänne suuntaan. Me olemme palvelleet teidän etujanne; me ansaitsemme teidän kiitoksenne, ja jos asiasta joku kantaa syyllisyyttä, te jaatte sen kanssamme. ” 

T. S. Eliot: Murha katedraalissa, suom. Pertti Nieminen, Otava (Delfiinbikirjat, 1985

Alkuteos Murder in the Cathedral, fourth edition, Faber and Faber, London, 1972

Kirsti Ellilä - Pieni kirja Hemmingistä

Kirsti Ellilän aiempia kirjasia on täällä blogissa esitelty aiemmin, ja myös tämän syksyn uusi Hemminki-kirja ansaitsee huomion. Taas kerran huomioin että tekijä on sen verran tuttu että arvostelun sijaan keskityn esittelemään teosta.

Kiinnostuneena kuitenkin odottelin kun huhut alkoivat kertoa että tällainen kirja on tulossa: Pyhän Birgitan perilliset asetti odotukset korkealle ja autuas Hemminki on taas paremmin esillä kun noin viidensadan vuoden jälkeen kanonisaatioprosessia on alettu taas sysiä eteenpäin...

Olin aluksi hieman pettynyt että tämä ei sitten ollutkaan sarjakuva vaan kuvitettu tietokirja, mutta tämäkin kerrontaratkaisu toimii. Kirjana tämä on aika vaikeasti luokiteltava, lajityyppihybridi jota lopulta kuvaa parhaiten sen oma nimi.
Turun piispa Hemmingin maallinen vaellus (n. 1290-1366) toki muodostaa merkittävän osan kirjasta, siinä määrin kun siitä on säilynyt dokumentteja, mutta paljon esitellään myös aikakautta yleensä, millaisissa oloissa Hemming virkaansa hoiti ja millaista oli elämä keskiajan Suomessa. 
Mutta koska kyseessä on autuas piispa Hemming, kuolema on vain yksi välivaihe, ja tämän jälkeen pyhäksi havaitsemista ja kanonisaatiota käsitellään yhtä lailla laajasti, samoin prosessin katkaissutta reformaatiota ja sen vaikutuksia (joka esitetään hieman eri sävyssä kuin Suomen yleisessä historiankirjoituksessa ehkä on totuttu).

Perinteinen hagiografia tämä ei kuitenkaan ole, tässä ei todistella kuinka pyhä Hemming olikaan vaan ennemmin pohditaan mitä on olla pyhä. Kysymyksenä ei ole vain että kuka sinä Hemming olit vaan myös kuka sinä Hemming olet.
Kaikessa tässä on mukana nykyhetken ihminen ja hänen näkökulmansa, tässä tapauksessa kirjailija joka kirjassa puhuttelee suoraan kohdettaan: Hemmingin elämänvaiheet esitetään sinä-muodossa. "Ehdit elämäsi aikana kirjoittaa lukemattomia saarnoja, mutta ne eivät ole kovin hyvin säilyneet jälkipolville. Tiettävästi vain Upsalan yliopiston kirjastossa on säilynyt erään saarnasi käsikirjoitus."
Samaan henkilökohtaiseen tyyliin sopii myös kuvitus, Ellilän tuttu epämuodollisen ilmeikäs piirrostyyli tuntuisi ehkä oudolta perinteisessä historiakirjassa, mutta tässä se on osa kokonaisuutta, sekoitus historiallista fyysistä todellisuutta ja kuinka se koetaan nykyajassa. Samoin historiapohdinnassa ei epäröidä käyttää anakronistisia käsitteitä kun siltä tuntuu (mm. Ruotsin ja Novgorodin välisten konfliktien yhteydessä puhutaan ekumeniasta...)

Pieni kirja Hemmingistä on elämäkerta ja populaari historiallinen katsaus joka katsoo myös hieman sivuun materiaalisesta historiasta, kuten kohteelleen sopiikin.
(noin muuten kirjasta huomattiin parit painovirheet, nämä varmaan korjataan seuraavaan painokseen).

Kirsti Ellilä: Pieni kirja Hemmingistä
KATT 2015, 76 s.

Lasse Heikkilä - Terra Mariana

Olen Lasse Heikkilältä, 50-luvun modernistirunoilijalta joka ei virallisesti katolisen kirkon jäsen ollut mutta kulttuuripiirissä kuitenkin, lukenut ja blogannut aiemmin postuumin kokoelman Balladi Ihantalasta. Nyt sitten luetuksi tuli uransa varmaan runsaimmin katolista ja muutenkin kristillistä aineistoa sisältävä Terra Mariana vuodelta 1959.

Nimen viittaus kahteen suuntaan näkyy vahvasti koko kirjassa: Neitsyt Maria huomioidaan ja saa oman hymninsä, intohimoisen mutta epävarmuudessaan runsaasti kyselevän: kuka hän on, ja keitä me olemme?
Mutta suurta huomiota saa myös Marian maa, eli tässä tapauksessa kotoinen Suomemme (oikeastihan nimi taitaa viitata ennemmin Viroon mutta niin ehkä myös suuri osa Heikkilän ajatuksista Suomesta).

Heikkilän suuri vaikuttaja, ristiriitainen ranskalainen runoilija Charles Péguy, mainitaan muutamaan kertaan ja häneltä on ilmeisesti peräisin ajatukset länsimaisen sivistyksen etuvartiosta: Heikkilän Suomi on rajamaa idän ja lännen rajalla, jolla ei ole omaa historiallista Jeanne d'Arcia, rohkeaa ja nöyrää haarniskoitua neitoa, koska on itse kokonaisena kansana ja maana Jeanne d'Arc.
Jeanne d'Arciin viitataan muutenkin usein siinä missä toiseenkin Neitsyeen, selvästi tämä oli tärkeä pyhimys ja henkilö, ja tämän kuolema roviolla on myös olennainen kuva antaen uhrimielisyydessään epäilemättä kirjalle raskaamman sävyn kuin lempeämpään hengellisyyteen tottunut lukija on asennoitunut.

Maamme itseymmärryksen mukaisesti mukana on myös varsin paljon luontorunoutta joka sekin menee myös hieman luontomystiikan puolelle, rakkautta ja kuolemaa, rukouksia ja pohdintoja rukouksista...löytöjä ja etsintää. Ei varmaankaan helpointa luettavaa mutta antoisaa.

Heleä sarja (ote)

IV

sataa
pisarat tipahtelevat mereen
kehuskelevat:
minä juon meren vedet

sataa
pisarat läiskähtelevät veteen
valtava meri juottaa tipat
omaan suuruuteensa
vaiti

Lasse Heikkilä: Terra Mariana
Otava 1959, 93 s.

Birgitta Trotzig - Liejukuninkaan tytär

Kiinnostuin Birgitta Trotzigin sukupolviromaanista 20-70-lukujen Ruotsista niin kirjan erikoisen nimen kuin kirjallisuuden kansallisuuden (toisessa yhteydessä olen mukana lukuhaasteessa jossa luetaan pohjoismaista kirjallisuutta) ja julkaisusarjan (olen yleensä pitänyt tästä Otavan sinisen kirjaston kirjoista) vuoksi. Ja tietysti koska kirjailija on käännynnäinen katoliseen kirkkoon, ja uteloitti josko tämä näkyy kirjassa.

Meri sädehti ja kimalsi lähes yltympäri horisontin, taivas ja meri sulautuivat yhdeksi ainoaksi valoksi. Hän kulki halki virtaavan häikäisevän humisevan valon. Mitta valo, meri, tuoksut eivät koskettaneet häntä. Hän kantoi muistoa muassaan. Sen hän tahtoi unohtaa. Mutta jos oikein kovasti tahtoo unohtaa, voi juuttua niin pahasti siihen minkä tahtoo unohtaa ettei enää pysty näkemään mitään muutakaan. Siksi maailma nyt oli hänelle kuin kuollut. Sädehtivä taivas, sädehtivä meri. Mutta silmät eivät nähneet sitä minkä näkivät. Ne näkivät vain muurin, eivät taivasta, vain korkeana ja elottomana kohoavan muurin.

Vuoden 1930 tienoilla nainen lähtee kotiseudultaan, syrjäkyliltä, kohti kaupunkia. Nainen on melkein yksin, vatsassa kasvaa toinen, tyttö. Elanto on kaavittava kokoon miten saa, selvittävä, ja tyttö kasvaa. Kasvaa omilleen, lähtee ja tulee takaisin pojan kanssa, sitten poika viedään pois ja tyttö lähtee taas. Ja poika, miten pojan kävi ja käy?

Alituinen sumu joka ryömi pitkin katuja suuressa satama- ja tehdaskaupungissa haisi suolaiselta niin kuin haisi myös kirkkomaan puiden alla viipyvä sumu, puiden rivistöt jatkuivat sumuiselle tasangolle. Kynttilät paloivat sumussa. Kun hän vain olisi yltänyt niihin. 

Kirjan alussa olin epäilevä kirjan suhteen, kaupungin syrjäseutujen köyhää elämää sotien välissä lyyrisen maalailevalla kielellä esitettynä, ja nimeään myöten kirja viittaa H.C.Andersenin satuun jota en ole lukenut.
Mutta jokin voima tässä veti eteenpäin: tekstin, kielen ja kuvien lyyrisyys on voimakkaan fyysistä, tässä tuntuu liike, henkilöt kamppailevat ylös valoon samalla kun lieju vetää heitä sisäänsä. Ja aika kuluu ja aika on, vuodet kuluvat ja vuoden kierto on, talvea seuraa pääsiäinen.

Vaikka kirja onkin fyysinen, ei se kuitenkaan ole kovin materialistinen, ennemminkin mystinen.
Ja vaikka olenkin mystiikan suhteen hieman haluton liialliseen analyyttiseen erotteluun, niin totean että vaikka kirjassa onkin pintatasolla kovin vähäisesti viittauksia kristinuskoon saati sitten katolilaisuuteen, taustalla näkyy kyllä liturgisen vuoden syklisyys, vuodenajat ja kirkon juhlat seuraavat toisiaan, ohimennen mainitaan että poika syntyy jouluna ja jotain muuta tapahtuu pääsiäisenä.
Samoin taustalla vaikuttaa Ristin Johanneksen ajattelu, erityisesti Pimeä yö: yön sijasta symbolina käytetään liejua, jonka epätoivoon ja tuskaan henkilöt tuntevat vajoavansa mutta väliin nousee sitten armon pilkahduksiakin ja nousuja...

Erinomainen, tunnelmaltaan voimakas lukukokemus oli, erityisesti viimeiset kymmenet sivut olivat lukemisen riemua.

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär (Dykungens dotter 1985)
Suom. Oili Suominen
Otava 1987, 324 s.

Mika Waltari - Ihmiskunnan viholliset

Minulla on hieman kahtalainen suhtautuminen Mika Waltarin tuotantoon, osasta kirjoistaan olen pitänyt mutta toisaalta joissain, erityisesti näissä suurissa historiallisissa romaaneissaan, on minun makuuni turhan paljon haahuilua: päähenkilö menee yhteen paikkaan, siellä tapahtuu jotain, päähenkilö menee seuraavaan paikkaan, siellä tapahtuu jotain muuta jne. Waltari edelsi tyylillisesti "suunnistusfantasiaa", sitä että ison fantasiaeepoksen tai -sarjan ensimmäisellä aukeamalla on fantasiamaailman kartta ja kirjan aikana päähenkilön pitää käydä ihan jokaisessa karttaan merkityssä paikassa. Ja tämä ei ole suosikkikliseitäni (ja tästä syystä en ole niin ihastunut esim. Sinuheen kuin moni muu...)

Valtakunnan salaisuus, suosikkini Waltarin tuotannosta, väisti tämän varsin hyvin. Kirjassa on suuren historiallisen eepoksen tuntu mutta se on rakenteellisesti myös tiivis: roomalainen ylimys Marcus sattuu tulemaan Jerusalemiin eräänä tiettynä perjantaina todistaakseen juutalaisen kapinallisen teloitusta, mutta kuullessaan lisää kiinnostuu sitten että mikä on tämä valtakunta josta hän opetti. Apostoleihin ja muihin seuraajiin tutustuminen on tosin varsin vaikeaa, nämä ovat ilman opettajansa ohjausta varsin sekaisin, pelkäävät vainoa ja suhtautuvat epäluuloisesti ulkopuolisiin, varsinkin roomalaisiin.
Joitain yhteyksiä Marcus kuitenkin onnistuu luomaan ja kuulemaan sieltä täältä lisää tästä valtakunnasta, ja lopulta Marcus muiden joukossa todistaa Galileassa Jeesuksen nousemisen taivaaseen (vaikka apostolit yhä suhtautuvat häneen hyvin epäluuloisesti).

Ihmiskunnan viholliset on jatkoa tälle, alkaen kymmenen vuotta myöhemmin ja keskittyen Marcuksen poikaan Minutukseen, tämän kasvuun läpi Rooman poliittisten myrskyjen ja tutustumiseen myös outoon juutalaisuuden lahkoon johon hänen isänsä suhtautuu myötämielisesti...

Vähän laajemmin tarinasta voi lukea toisaalla, luin tämän kirjan maratontyylisesti ja kirjoitin kirjasta sitä mukaa kuin sitä luin (vähän reilu vuorokausi tähän 775-sivuiseen kirjaan meni kun sitä intensiivisesti luki).
Lyhyesti kuitenkin, Minutus liikkuu korkeissa piireissä ja menestyy varsin hyvin urallaan vaikka elämä tarjoaa myös pettymyksiä. Samoin hän jatkuvasti törmää kristittyihin ja omalta osaltaan pysyy hyvin tietoisena näidne toimista, vaikka ei itse näiden juttuihin uskokaan...suurimman huomion kirjassa saa Neron hallintokausi, eli mukana on luonnollisesti myös laaja kuvaus Rooman palosta ja sitä seuranneesta kristittyjen vainosta.

Tässä oli kyllä sitä mistä Waltaria alussa kritisoin: Minutus kiertelee ympäri maailmaa, eri paikoissa tapahtuu juttuja jotka seuraavat toisiaan kuin helmet nauhassa. Luonnollisesti mukana on myös historiallisten romaanien suosikkiklisee, eli päähenkilö kuin sattumalta kohtaa jotakuinkin jokaisen merkittävän henkilön aikakaudella ja osallistuu huomattavaan osaan aikakauden merkittäviin tapahtumiin.
Mutta kun tuota ei ala liikaa miettimään niin kyllähän Waltari kirjoittaa osaa. 

Aihepiiri, erityisesti keskeinen kristittyjen vainon kuvaus, on toki myös suosittu fiktion aihe (Sienkiewiczin Quo Vadis yhtenä tunnettuna esimerkkinä). Waltari saa tähän kuitenkin mukaan oman sävynsä, vähemmän positiivisen ihmiskuvan. Hän ei epäröi näyttää hahmojaan, kaikkia hahmojaan, ihmisinä, heikkoina, horjuvina, epäilevinä, itseään ja toisiaan pettävinä. Tämä tuo kiinnostavan sävyn myös kristillisyyden kuvaukseen: vaikka Waltari selvästi sympatisoi kirkkoa, hän toki näyttää kristityt vähemmän ylevinä: joukossaan on riitaisia, epäluuloisia, ajattelemattomia, omaa voittoaan nopeasti hakevia jne. Tämä toimi hyvin Valtakunnan salaisuudessa, niin se tekee tässäkin.

Tässä kirjassa Pietari on kuvattu ehkä kaikkein positiivisimpana hahmona (kontrastina sitten Valtakunnan salaisuuden Pietarille, elämä ja kokemukset ovat siloitelleet särmikkyyttä ja antaneet ymmärtäväisyyttä). Toisaalta myös keisari Nero saa kirjassa huomattavaa ymmärrystä, tokihan hän oli hieman hullu mutta niissä olosuhteissa se oli ehkä ymmärrettävää ja demonisoinnista ei tässä ole tietoakaan ja samoin moni muu hahmo on kykeneväinen ylevyyteen vaikka aluksi ei niin uskoisi.

Waltari on näissä kirjoissaan tavoittanut erinomaisesti kirkon kaksoisluonteen: kirkko on sekä näkyvä seurakunta että hengellinen yhteisö, ihmisistä koostuva yhteisö (ja ihmiset ovat usein heikkoja, horjuvia ja epäonnistuvia) mutta samalla Kristuksen mystinen ruumis. Tämän näennäisen ristiriidan kohottaminen mysteeriksi on Ihmiskunnan vihollisten merkittävin ansio, eikä vähäinen ansio olekaan (vaikka olisinkin suonut harjoitettavaksi hieman tiivistämistä ja karsimista). 
 

François Mauriac - Pyhä suudelma

Pyhä suudelma (alkukielellä Le baiser au lépreux, suudelma lepraiselle?) on François Mauriacin pienoisromaani, ja ensimmäinen suurempaa huomiota saanut teoksensa. Se sisältääkin aiemmista lukemistani Mauriacin kirjoista (Täydellisyyden kudos, Myrkyttäjätär ja Käärmesolmu) tuttuja piirteitä, eli varsin kitkeriä perhekuvauksia, yhteisön ja porvarillisen elämäntavan asettamia paineita sekä myös kristillistä eetosta, usein mysteerinä näyttäytyen.

Kirja kertoo järjestetystä avioliitosta jonka osapuolina ovat Jean Péloueyre, varakkaan perheen heikko ja syrjäänvetäytyvä poika joka on hyvin tietoinen ja häpeilevä heikkoudestaan ja epämiellyttävyydestään, ja Noémi d'Artiailh, seudun verevä kaunotar hyvästä perheestä joka on kuitenkin joutunut taloudellisiin ongelmiin...seudun kirkkoherra lähtee organisoimaan avioliittoa joka on vanhemmille mieluinen ja ulkoisesti kaikin puolin edullinen, vaikka kylällä arvellaankin onnettomuutta.
Jean ja Noémi, nöyrinä ja hyveellisinä, solmivat siis avioliiton joka ei kuitenkaan tuota onnea kummallekaan, Noémi kipuilee kun toisaalta haluaa kovasti olla hyvä ja rakastava vaimo mutta ei kykene pääsemään ylitse syvää vastenmielisyyttään jota tuntee miestään kohtaan, ja Jean taas kärsii omaa häpeäänsä ja tuskaa jota tuottaa vaimolleen...ja lopulta kysymys on siitä millaista elämää voi elää, mikä on pyhyyden ja kärsimyksen taakka joka ihmisen päälle voidaan sälyttää.

Lyhyydestään huolimatta painava kirja, joskin taidan kuitenkin lopulta pitää Täydellisyyden kudosta ja Käärmesolmua parempina (ei vähiten sen vuoksi että niissä päästiin paremmin käsittelemään parannuksen ja pelastuksen teemoja).

François Mauriac: Pyhä suudelma (Le baiser au lépreux, 1922)
Suom. Arvi Nuormaa
WSOY 1952, 75 s.

Barbara Pym - An Unsuitable Attachment

'There's a cup of tea in the vicarage,' said Sophia. 'Is there ever not?'

Jos Barbara Pymin tuotanto pitäisi tiivistää yhteen riviin niin tuo olisi aika hyvä. Pymin perienglantilaisissa kirjoissa kuvataan yleensä yhden tai useamman henkilön arkisia sosiaalisia suhteita, joissa teekupposet seurakunnan tiloissa näyttelevät usein suurta osaa, halusi niitä tai ei.

Niin tässäkin kirjassa: se alkaa varsin Ylpeys ja ennakkoluulo -henkisellä tavalla, pohjoiskensingtonilaiseen naapurustoon on muuttanut uusi mies joka vaikuttaa poikamieheltä ja näin ollen herättää alueen naimattomien naisten ja tällaisia tuntevien huomion. Rupert Stonebird tosin on enemmän työlleen omistautunut ja muuten sosiaalisesti vähän hukassa oleva antropologi kuin Austen-sankari, mutta eivät naisetkaan ole niin klassisen esikuvansa mukaisia...
Eli aika lailla samaa linjaa kuin muissakin Pymin kirjoissa, romanttisten käsitysten ja banaalin arkisuuden ristivetoa kuvataan lämpimän humoristisesti ja ironisesti kun sekalainen joukko henkilöitä kokee monenlaisia tapahtumia ja jotain joita jota voisi erehtyä pitämään tunnekuohuina (kirjailija on saanut oman määritteensä, "Barbara Pym moment" on "self-observed, poignant acceptance of the modesty of one's circumstances, of one's peripheral position.")

It was disquieting, though, the way he seemed to have to make these excuses to himself, as if his conscience which he had, so he thought at the age of sixteen, successfully buried, had suddenly reawakened to plague him, not about the fundamentals of belief and morality but about such comparative trivialities as whether or not one should attend the church bazaar. Was it to be like this from now onwards? he wondered apprehensively.

Pym kuvaa usein pieniä seurakuntia ja niiden sosiaalisia piirejä, erityisesti nk. "erinomaisia naisia" jotka järjestävät teehetkiä, myyjäisiä ja monenlaisia muitakin seurakunnan tapahtumia. Ja onkin varsin mukavaa vaihtelua lukea kuvausta kirkollisesta elämästä jossa on vähänlaisesti Greenen, O'Connorin tai Bernanosin jyrkkyyttä, verta hikea ja kyyneleitä tai sitten modernin kotimaisen kirjallisuuden "kirkko on ahdistava aivopesulaitos joista pitää sankarillisesti vapautua"-tendenssiä; Pymin kirkkokuvaukset ovat hyvin arkisia, suorastaan banaaleja, ja varmaan aika monen todellisia kokemuksia vastaavia.
Pym luonnollisesti kuvaa anglikaanikirkkoa jossa ilmeisesti, ainakin korkeakirkollisella laidalla, on varsin kompleksinen suhde Rooman kirkon suuntaan, kun ollaan tavallaan niin lähellä että omista joukoista tapahtuu lipsumisia rajan yli...sen puolesta piti nostaa erityisesti tämä kirja esiin vaikka se ei ihan kirjailijan terävintä tuotantoa olekaan (vinkkaan sen sijaan esim. Excellent Womenia tai Crampton Hodnetia), tässä tunnutaan puhuttavan poikkeuksellisen paljon roomalaiskatolisesta kirkosta erinomaisen epäluuloisesti, ja mm. joukko henkilöitä matkustaa Roomaan (tiesittekö, että jesuiitat tietävät jokaisesta anglikaanipapista joka tulee Roomaan ja tarkkailevat salaa tämän menemisiä ja tekemisiä joka minuutti? Daisy Pettigrew tietää).

Valitettavasti Barbara Pymin tuotantoa on suomennettu kovin vähänlaisesti, vain yksi kirja, Syyskvartetti (en ole lukenut joten en tiedä millainen se on). Ja saattaa olla että kirjojen umpienglantilainen tyyli ei edes käänny kovin helposti...

Barbara Pym: An Unsuitable Attachment (1982)
Granada Publishing Ltd 1983, 255 s.

Tuula Luoma - Käsikirja katolisista pyhimyksistä

Vastikään ilmestyi Tuula Luoman laatima esittely tutuista ja vähän tuntemattomammistakin pyhimyksistä, yhteensä 229 henkilöä saavat sijansa lyhyissä esittelyissä.

Vastaavia kirjoja löytyy toki suomeksikin muitakin, mutta Luoma on valinnut hieman erilaisen lähestymistavan, suurelta osalta sivuuttaen hagiografiset osuudet ja legendat (ja kuvitustakaan ei kirjassa ole) ja keskittyen enemmän pyhimyksiin historiallisina henkilöinä, oman aikansa ihmisinä. Vaikka toki poikkeusyksilöinä, puhummehan sentään pyimyksistä. Samoin käsitellään enemmän pyhimyskulttien kehitystä, milloin ja missä kenenkin kultti kehittyi ja missä se näkyy nykyaikana (mm. kenelle on vihitty suomalaisia kirkkoja keskiajalla ja uudella ajalla).

Näkökulma näkyy myös kirjan rakenteessa, pyhimystekstit on ryhmitelty suunnilleen kronologisesti alkaen apostolisista ajoista ja alkukirkosta (ensimmäisinä Maria, Joakim, Anna ja Joosef) ja päätyen meidän aikaamme, Johannes Paavali II:een, Teresa Kalkuttalaiseen, Oscar Romeroon, Giuseppe Girottiin...Lukujen aluissa on myös pieni esittelyteksti käsittelemässä Kirkon historiallista kehitystä kullakin aikakaudella. Tämä etenevä rakenne mahdollistaa kirjan käyttämisen paitsi hakuteoksena myös lukemisen kokonaisuutena (näin ainakin itse tein, toki yksittäisten henkilöesittelyjen kohdalla hieman hyppien).

Joissain kohdissa ehkä hieman kaipasi lisää hagiografia/legenda-osuutta, tuntuu siis siltä että parhaimmillaan tämä varmaan olisi yhdessä jonkin tuohon suuntaan painottuvan vastaavan pyhimysluettelokirjan kanssa, vastaavasti sellainen hyötyisi tämän kirjan harjoittamasta pyhimysten asettamisesta historialliseen kontekstiin. Ja suomalainen toki arvostaa suomalaista näkökulmaa pyhimyskultteihin.

Kirja on arvokas lisä suomalaiseen katoliseen kirjallisuuteen ja tutustumisen arvoinen (joitain typoja toki oli karannut läpi oikolukuprosessista, seuraavaan painokseen sitten).

Tuula Luoma: Käsikirja katolisista pyhimyksistä
Amanda-kustannus 2015, 230 s.

Katolisuuteen kääntyneen tunnustukset

Viena Valkeameri kuvaa kirjassaan Olivia, mea culpa tietä kohti katolilaisuutta, kohti katolisen kirkon yhteyttä seremonioineen, sakramentteineen, sakramentaaleineen, rukouksineen, vaatimuksineen ja velvollisuuksineen, uhrauksineen mutta myös vapautuksineen ja armon lahjoineen.
Kirja sisältää monikerroksista kerrontaa. Kertojina Suomen näyttämöllä ovat kirjan minä, Judit, hänen bloggaaja-mumminsa Laila Halme, sekä hänen vanhempansa ja muut sukulaisensa. Kirjan toisessa osassa liikutaan Maltalla, jossa Judit asuu muutaman tärkeän elinvuotensa ja jossa hän löytää tiensä katoliseen kirkkoon erityisesti opiskelijatoverinsa Maxin opastuksella. Kolmannessa osassa Judit on joutunut kiiruusti palaamaan Suomeen eräiden järkyttävien tapahtumien vuoksi. Kolmannen osan kertojat ovat sairaalamaailman ihmisiä, Juditin sukulaisia, eritoten Juditin isä joka on sairaalan omistaja ja gynekologi.

Lukijan kestää jonkin aikaa orientoitua kirjan tyyliin ja sen tapahtumiin, mutta kun alkuun on päästy, kirja vie ainakin katolisen lukijan mennessään. Judit tietää ja tuntee syvällisesti, mitä kääntyminen katolilaisuuteen merkitsee. Hän joutuu siinä yhteydessä myös henkilökohtaiseen kriisiin, sillä hänen rakkaansa Max ei halua syventää henkilökohtaista suhdettaan Juditiin. Lopulta Judit joutuu luopumaan rakkaastaan, joka valitsee pappiskutsumuksen perheenisän kutsumuksen sijaan.
Toinen dramaattinen tapahtuma liittyy Juditin isään, joka gynekologin ammatissa kokee abortit yhä vaikeammaksi, sillä isän mielestä abortti on murha. Juditin isän äiti bloggaa asiasta ja aikaansaa melkoista keskustelua, joka johtaa isää kohtaan suunnattuun väkivallantekoon.
Tällaiset tapahtumat muodostavat puitteet kerronnalle, jossa kirjoittaja kuvaa katolisuuden piirteitä, sen vetovoimaa ja vaatimuksia. Hän on erityisen ihastunut Neitsyt Marian kunnioituksen vankkaan asemaan kirkossa, jopa niin, että hän päättää koko kirjan Terve, Maria -rukouksen latinankieliseen versioon.

Kirjoittaja on vakuuttunut katolilainen. Hänen tiensä kohti kokemaansa totuutta on ollut pitkä ja vaikea, ja se on vaatinut uhrauksia. Hän paheksuu erityisesti aborttia, joka katolisen kirkon opin mukaan on murha, eikä kirjoittaja kavahda asian esittämistä dramaattisinkaan sanakääntein, joiden äänitorvena bloggaaja-mummi toimii. Hän ei kavahda esittää varhaisen abortin kuvaamista seuraavasti: Alkuraskaus keskeytyy lääkärin määräämin lääkkein naisen kotona ja sikiö poistuu vessan kautta viemäriin, jossa rotat sen syövät. Tämä sinänsä totuudenmukainen selostus aikaansaa yhteiskunnallisen liikehdinnän ja kertojan isä siis joutuu siinä yhteydessä väkivallan kohteeksi.
Hyvin kirjoitetut, dramaattiset käänteet eivät kuitenkaan liene kirjoittajan päätavoite. Ne vain koukuttavat lukemaan eteenpäin. Kaunokirjallista osaamista osoittaa mm. luku, jossa lukija kulkee Kristuksen vanhempien kanssa ristin juurelle. Kirjassa on oivallinen, joskin toki fiktiivinen, kertomus siitä, mitä ristinkuoleman jälkeen tapahtui Neitsyt Marialle ja Joosefille.

Kirjan joistakin teknisistä puutteista huolimatta (jotka liittyvät lääketieteen teknisiin yksityiskohtiin ja joihinkin kirkollisiin käsitteisiin), kirja on totuudenmukainen näkemys katolisen kirkon opeista ja niiden vaikutuksesta jokapäiväiseen elämään, messussakäyntiin, rukouselämään, ripittäytymiseen, pidättyvyyteen, lähimmäisenrakkauteen. Kirja on tervetullutta luettavaa nykymaailman kiihkottomaan, mauttomaan ja pehmeäpohjaiseen lällärielämään tottuneille tapakristityille. Missään vaiheessa kirjoittaja ei koe velvollisuuksia raskaina, vaan hän toistaa tavan takaa niiden puhdistavan ja elvyttävän merkityksen hengelliselle elämälle, koko elämälle. Kirjoittajan rakkaus pyhimyksiä ja eritoten Neitsyt Mariaa kohtaan on tarttuvaa.

Kirja on opas kirkkoon hakeutumista pohtiville. Se antaa toisenlaisen kuvan kuin mitä katekismuksesta ehkä saa. Se raottaa ovea tavallisen katolilaisen arkielämään. Voi olla, että sen sanoma on esitetty nykyaikaiselle lukijalle liiankin yksioikoisesti, mutta on hyväksi, että myös tällainen vertaiskirjoittajan teos on nähnyt päivänvalon. Samalla kun uskonelämä asettaa vaatimuksia, se täydentää, vapauttaa ja elvyttää.

Robert Paul 24.5.2015
Viena-Lemmikki Valkeameri: Olivia, mea culpa . 427 sivua, Elisa sähkökirja, ISBN: 9789522829986, 4,90 €

Lasse Heikkilä - Balladi Ihantalasta

Minulla on nimi, minulla on vanhemmat,
ajattelin paljon tulevaisuutta.

Vanhoja Fideksiä selatessa huomasin jutun Lasse Heikkilästä, modernistisesta 50-luvun runoilijasta, joka henkilönä ja näytteiden perusteella kiinnosti sen verran että kävin kirjastosta poimimassa luettavaksi tämän postuumin kokoelman, runosarjan jonka Osmo Pekonen on toimittanut runoilijan jälkeenjääneistä papereista.
Heikkilä ei ollut katolilainen mutta kulttuuripiiri oli kuitenkin tuttu ja läheinen: muussa tuotannossaan on ilmeisesti varsin runsaasti neitsyt Mariaan liittyvää runoutta, joka tässäkin vilahtaa mukana, ja kristillisiä sävyjä on muitakin (muusta tuotannosta on suositeltu ainakin Terra Mariana -kokoelmaa).

He tuovat neilikoita, tulppaaneja, resedoja
tuntuvat pitävän minua puutarhan alla
juurellisten kukkien, pönttökukkien, leikattujen kukkien.
Kuinka monta kukkaa olen ruokkinut?
Olen yrittänyt laskea.

Nimirunon Ihantalasta ohella äänen saavat Spoon River Antologian (ja vähän myös Komppania K:n) tapaan vainajat, yksittäiset henkilöt jotka haudasta puhuttelevat kirjoittajaa/lukijaa kertoen omaa tarinaansa, omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Osa nimetyistä henkilöistä on ilmeisesti todellisia, osa lienee fiktiivisiä, mukana on myös pari tuntematonta (rakastava ja vaitelias).
Tietoa kirjoitusajankohdasta ei ole mutta Pekonen esittää erään runon viittaavan Unkarin kansannousuun 1956. Tämä sijoittaisi mahdolliseksi vaikuttajaksi siis myös Linnan Tuntemattoman sotilaan, joka on ehkä vaikuttanut ainakin siihen että Heikkilä tavoittelee henkilöilleen laajempaa tyylirekisteriä kuin Masters tai March, eri henkilöt puhuvat eri asioista eri tavoilla.
Suurempana vertailukohtana on kuitenkin Runebergin Vänrikki Stool, Heikkilän henkilöt puhuvat paljon suurista aatteista, velvollisuudesta ja sen sellaisesta runebergiseen tyyliin, vaikka yhtä lailla myös irtautuvat siitä ja kritisoivat valheellista ihanteellisuutta ja hymistelyä jossa "mitalit säilyy ruosteetta/mutta Tahvanaisen perikunta...?" Ja silti, on myös jotain suurempaa kuin yksi ihmiselämä, vaikka se elämä olisikin oma...

Käsivarteni ovat pari luuta ja kallokoppa on tyhjä
ja minä elän.
Mikä on ainoa pysyvä voima?
Minä kysyn körttiläisäänelläni,
mitä vastaat Pentti Ylä-Riutalle?

Lasse Heikkilä: Balladi Ihantalasta
Toim. Osmo Pekonen
Minerva 2007, 59 s. (3. uudistettu painos)

Kalevi Vuorela - Vuosi vuodelta

Vuosi vuodelta -kirja julkaistiin kymmenen vuotta sitten juhlistamaan 50-vuotiasta Helsingin hiippakuntaa ja pyhän Henrikin saapumisen 850-vuotismuistojuhlaa, esitellen ja käyden läpi paikalliskirkkomme elämää reformaation jälkeen, eli käytännössä alkaen 1700-luvun puolivälistä.

Alkutilanteen jälkeen edetään todellakin vuosi vuodelta, esitellen mitä kunkin vuoden tapahtumista on tiedossa. Alussa Suomessa elävät katolilaiset olivat lähinnä puolalaisia sotilaita (Venäjän hallitsemilla alueilla), lasitehtaiden ulkomaisia käsityöläisiä Keski-Euroopasta ja muutamia kauppiaita mm. Saksasta ja Italiasta, mutta pikkuhiljaa myös paikallisväestön keskuudessa tapahtui juurtumista...
Rakenteesta johtuen kovin syvälle tapahtumien taustoihin ei mennä, pienet ja suuret tapaukset esitellään varsin toteavasti. Sisäisiä konflikteja ilmeisesti löytyi, kirkko oli alusta lähtien monikansallinen ja kieliriitoja syntyi, ja toisaalta pääosin ulkomaalaistaustainen papisto ja sisaristo oli hyvin epäilyttävää mm. sortokauden aikoihin...
Toisaalta kirjan rakenne mahdollistaa kokonaiskuvan muodostamisen, kirjan lukemalla ymmärtää jotenkuten historian suuret linjat ja keskeiset nimet, jolloin muut lähteet voi sijoittaa paremmin kontekstiin. Ja samalla tämä on myös näppärä hakuteos (joskin pari vuosilukua vähän ihmetytti että ovatko ne ihan oikein). Sekalaisista pienistä anekdooteista voi nykylukija myös naurahdella ekumenian edistymistä...

Kuten tuolloinen Helsingin piispa Józef Wróbel kirjan esipuheessa toteaa, huomattavaa vauhtia kasvavana paikalliskirkkomme on vielä uuden historiansa alkutaipaleella, eli tässä välillä kuluneita kymmenenä vuotena on myös tapahtunut kaikenlaista, mutta joskus hamassa tulevaisuudessa tehtävää seuraavaa historiikkia odotellessa tämäkin on mainio nopeasti luettava teos antamaan yleiskuvan siitä kuka ja milloin ja missä.

Kalevi Vuorela: Vuosi vuodelta - Katolisen kirkon vaiheita Suomessa reformaation jälkeen
Katolinen tiedotuskeskus 2005, 80 s.

Witness of the Saints & The Cult of the Saints

Pyhimykset kiinnostivat yksittäisiä elämäkertoja enemmänkin, joten Studiumin kirjastosta nappasin luettavaksi pari kirjaa, H.S.Bowdenin Witness of the Saints ja Peter Brownin The Cult of the Saints jotka valottivat aihetta eri puolilta, ensimmäinen ryhmittelee keitä pyhimykset ovat ja jälkimmäinen taas pyhimyskultin syntyä ja muodostumista (eri pyhimyksiä esitteleviä kirjoja löytyy suomeksikin, tuoreimpana tämä).

Henry Sebastian Bowden listaa lukuisia pyhimyksiä mutta lähinnä viitteinä ja mainintoina siitä mitkä ominaisuudet tekevät pyhimyksen ja miten tämä näkyy yksittäisissä henkilöissä: "champions of unity" (kirkkoa yhdistävät, kerettiläisyyttä vastustavat opettajat), "examples of holiness" (hengellinen elämä, askeetikot, rukous, hyveet), "pledges of catholicism" (kirkon toiminta, lähetys- ja karitatiivinen työ, sääntökunnat) ja "heirs of the apostles" (apostolinen sukkessio, ihmeet, marttyyrit). Nide on alunperin ollut laaja esipuhe pyhimyselämäkertakokoelmaan mutta jos aiheeseen on vähänkään tutustunut niin kirjakin on ymmärrettävä ja tarjoaa kiinnostavaa pohdintaa myös hengelliseen suuntaan. Joskin kaikista pyhimyksistä opin ottaminen johtaisi varsin ristiriitaisiin tuloksiin (yksi välttelee kaikkien epäpyhien ja turmeltuneiden seuraa, toinen taas heittäytyy täysillä opettamiseen ja lähetykseen juuri näiden keskuudessa...)

Peter Brownin kirja taas on historiaa, tutkimusta ja pohdintaa kristillisestä pyhimyskultista ja reliikeistä myöhäisantiikissa, miten ja millaisissa olosuhteissa ja yhteiskunnassa se muodostui.
Brown kritisoi ajatuksia että tässä olisi vain kopiota pakanallisesta heeroskultista tai "kansanuskosta" jolle on myöhemmin annettu eliitin puolelta teologinen pintasilaus. Esiin nostetaan piirteitä jotka näin mainittuina myös tuntuvat erikoisilta, miksiköhän pyhimyskultti tosiaan on sellainen kuin on, ja toisaalta osoittaa kuinka yhteiskunnallinen ja uskonnollinen eliitti myös tietoisesti kehitti kulttia ja mitä tarkoituksia varten.

Reliikit ja marttyyrien palvontahan on hieman omituista. Siinä missä juutalaisille tai monille muillekin Välimeren kansoille kuolleet ruumiit olivat saastaisia ja vältettäviä ja hautausmaat pidettiin erillään tavallisesta ihmisten maailmasta, jotkut majailevat katakombeissa ja hautausmailla, kunnioittavat jotain luunkappaleita ja vieläpä harjoittavat jumalanpalveluksia mieluiten niiden luona.  Ruumiin ylösnouseminen oli radikaali väite ja nosti pyhimykset ja heidän reliikkinsä konkreettisiksi välittäjiksi aineellisen maailman ja Jumalan välillä.

Toisaalta koska haudat olivat yleensä yksittäisten henkilöiden ja sukujen omaisuutta ja esi-isät liittyivät omaan yhteiskunnalliseen asemaan, hautojen tuleminen julkiseksi tilaksi ja marttyyrien koko kirkon omaisuudeksi oli myös tarkoituksellinen toimenpide seurakunnan sosiaaliseksi yhdistämiseksi. Ja translaatio lisäsi tätä entisestään, lopulta pyhien ei tarvinnut edes olla tiukasti maantieteeseen sidottu (niinpä kristinuskossa ei ole esim. islamin mallia jossa Roomasta tai Jerusalemista ei väitteistä huolimatta ole tullut mitään Mekkaa ja muualla on sitten paikallisia pyhien hautoja joiden tunnettavuus on puhtaasti paikallista).

Ja toki "näkymättömät ystävät" ja identifikaatio näihin toimi samalla tavalla yhteiskunnallisia rajoja ylittävinä piirteinä jotka tuettaviksi havaittiin myös seurakuntien ja hiippakuntien johtajien puolesta. Sitoutumista paikallisiin pyhimyskultteihin käyttivät toki myös muualta tulevat barbaarit vahvistaakseen samalla myös asemaansa muutenkin yhteiskunnassa.

Mielenkiintoinen teos, vaikkakaan ei kovin kevyt: aiheen käsittely on selkeää muttei populaaria, ja Brown tyylittelee usein aikamoisella korukielellä, lainatulla tai omalla (esimerkki: "Outside the areas where reverentia could be limned in with a full palette of Late Roman associations, there lay wide zones where Christianity could only be painted in so many washes of gray, over a countryside where many of the tints of indigenous paganism had, long previously, grown pale." Onhan tuo hieno lause mutta aika raskas lukea).

H.S.Bowden: Witness of the Saints
Burns and Oates 1893, 94 s.

Peter Brown: The Cult of the Saints
The University of Chicago Press, 187 s.

Metropoliitta Stefanos - Autiomaan haaste

Myönnän että erämaaisät viehättävät minua, heissä on omanlaistaan haastavuutta jossa periaatteellisuus vie vaikka täysin vastasuoraan yleistä hyväksyntää vastaan kunhan vain sana ja teko yhdistyvät ja vaikka en (ainakaan toistaiseksi) moiseen jyrkkyyteen itse tohdikaan mennä, on heitä pakko ihailla.
Siksi siis tulee tehtyä ajoittaisia ekskursioita ortodoksien kirjallisuuden suuntaan jossa näille on perinteisesti annettu suurempi rooli kuin roomalaiskatolisuudessa vaikka yhteistä perintöä ovatkin, niinpä nyt tuli luettua Tallinnan metropoliitta Stefanoksen kirja erämaasta.

Tässä ei niinkään kuvailla ketään yksittäisiä isiä tai heidän ajatuksiaan, tämä on yleisesitys kilvoittelusta, (itäisen) luostarilaitoksen kehityksestä, askeesista ja rukouksesta. Kirjassa keskitytään luostarielämään mutta "on tärkeää muistuttaa, että uskon näkökulmasta munkki ei eroa muista kristityistä.[...] Jokaisen ortodoksikristityn pitäisi olla askeetti, ja joka kerran, kun puhumme munkkiuden perusolemuksesta, puhumme asiasta, joka koskee kaikkia ortodoksikristittyjä."

Yleisesityksenä tämä esittelee kilvoittelun ja luostarilaitoksen periaatteet selkeästi ja havainnollisesti. Luonnollisesti läntisessä kirkossa perinteet ovat kehittyneet eri tavalla, painotukset ja luostarimuodot ovat osin erilaiset (huomiota kiinnittää mm. sakramenttien merkityksen suhteelliseen sivuuttamiseen mikä ehkä erämaaelämässä on luonnollista) mutta onpa sitä yhteistäkin paljon, mm. "rukoile ja tee työtä"-periaate tai köyhyyden, siveyden ja kuuliaisuuden lupaukset. Ja erilaisuuksistakin saa altis mieli pohdittavaa, kilvoittelunhan tulee juurikin haastaa itseä ja omaa ymmärrystä.

Metropoliitta Stefanos: Autiomaan haaste (La spiritualité des pères du désert)
Suom. Leena Siivonen
Valamon luostari 2007, 192 s.

Sven Stolpe: Kuningatar Kristiina. Hänen aikansa ja hänen aatemaailmansa.

Mika Kaurismäki on ohjannut tänä vuonna ensi-iltansa saavan kansainvälisen yhteistuotantoelokuvan Girl King/ Tyttökuningas, joka kertoo Ruotsin kuningatar Kristiinan (1626-1689, valtaistuimella 1632-1654) tarinan. Elokuvan esittelyteksti on sekoitus silkkaa fantasiaa ja joitain tosiasioita. Teksti maalailee prinssinä kasvatetun edistysmielisen lahjakaan nuoren naisen kamppailua hallitsijana konservatiivisten voimien ympäröimänä. Hänet halutaan naimisiin kansleri Axel Oxenstiernan Johan-pojan kanssa, mutta hän itse rakastaa kaunista hovinaista Ebba Sparrea ja tämäkin johtaa hankaluuksiin. Kristiinasta tehdään varsin moderni roolimalli. Mutta mitähän sanotaan hänen kääntymisestään katolisuuteen?

Elokuvan inspiroimana aloin pohtia mitä itse tiedän kuningatar Kristiinan vaiheista ja hänen kääntymyksestään. Olen aiemmin lukenut mainion Ruotsin suurvalta-ajan historioitsijan Peter Englundin elämäkerran Kristiinasta (suomeksi 2007). Se on uusin ja varsin elämänmakuinen ruotsalainen kirja Kristiinasta.  Kuningatar Kristiinan ristiriitaista identiteettiä ja hänen roolihahmojaan Englund peilaa hyvin. Kristiinan kääntyminen katolisuuteen jää kuitenkin vähälle huomiolle. Kruunusta luopumisen syy se ei ollut eikä hänen kääntymiseensä näytä liittyvän paljon uskonnollisuutta. Vasta vanhana naisena hän löytää itsessään uskonnollisen tunteen ja omaksuu mystiikan.

Mutta mitä Kristiinan katolisuudesta osaisi sanoa varhaisempi Kristiina-elämäkerturi Sven Stolpe?
Stolpe oli katolinen kirjailija ja ajattelin hänen voivan kertoa "totuuden" Kristiinan kääntymyksestä katolisuuteen. Hänen elämäkertansa ”Kuningatar Kristiina. Hänen aikana ja aatemaailmansa ” ilmestyi suomeksi 1967.

Sven Stolpe kertoo että Kristiina oli hyvin maskuliininen paitsi tavoiltaan ja asenteiltaan myös ulkonäöltään ja ruumiinrakenteeltaan ja hänen äänensä oli miehekäs. (1960-luvulla tutkijat avasivat Kristiinan haudan varmistaakseen hänen sukupuolensa). Näin Kristiinan kokemat sukupuoli-identiteetin ongelmat eivät välttämättä olleet seurausta vain hänen kasvatuksestaan, jossa henkisenä antina oli valtioviisaus kansleri Axel Oxenstiernan opettamana ja muuten ratsastus, soturikoulutus, metsästys jne.

Kristiina oli ihastunut 30-vuotisen sodan myötä Ruotsiin päätyneistä taideaarteista ja kirjakokoelmista. Kuten tunnettua hän kutsui myös oppineita hoviin. Hän oli ahkera opiskelija, muttei tehnyt erityistä vaikutusta muiden mukana Tukholmaan tulleeseen Descartesiin.
Stolpen mukaan Kristiina oli nimenomaan taiteiden ja tieteiden suosija, ilman että hän itse oli erityisen intellektuaalinen.

Synnynnäinen poliitikko Kristiina oli eikä kaihtanut machiavellisia juonia ajaessaan omia etujaan ja joskus myös hallitsemansa maan.

Sven Stolpen mukaan Kristiina tunsi yhtä suurta intohimoa kuningattarena sekä hovinaiseensa Ebba Sparreen että suosikkiinsa Magnus De La Gardiehen. Mutta molemmat rakkaudet jäivät presiöösien rakkauskirjeiden tasolle. Magnus oli suorastaan vaivautunut kuningattaren tunteista koska hän piti Kristiinaa vastenmielisenä. Stolpen mukaan tämä oli ominaista muillekin miehille, joihin Kristiina kiinnitti huomionsa. Ebba Sparren jälkeen viehtymys kauniisiin nuoriin naisiin jäi vaikka Kristiina muuten halveksi naisia.

Stolpe on armoton ajatukselle, että Kristiina olisi luopunut kruunusta katolisuuden tähden. Kristiina halusi pois virastaan ensi sijaisesti siksi että häneltä odotettiin avioliittoa ja kruunuperijää. Hän kammoksui avioliittoa, seksuaalisuutta ja inhosi raskautta ja kaikkea muutakin mitä naiseuteen liittyy.
Hän oli myös periaatteessa vakuuttunut, ettei nainen voisi olla hyvä hallitsija.
Hän ei myöskään viihtynyt Ruotsissa vaan kaipasi elämää Euroopan kulttuurikeskuksissa.

Stolpen mukaan Kristiinan kääntyminen katolisuuteen ei johtunut hengellisestä tarpeesta vaan siitä että vastusti luterilaista puhdasoppisuutta libertiininä (mikä 1600-luvulla ei tarkoittanut elostelijaa vaan kirkon puitteissa toimivaa vapaa-ajattelijaa) ja uskoi katolisissa maissa oltavan suvaitsevaisempia. Keskusteluissa katolisten kirkonmiesten kanssa olennainen kysymys Kristiinalle oli, hyväksyykö katolinen usko luonnontieteen uudet saavutukset.
Kristiinan maailmankatsomus oli ajalle ominainen stoalaisuus, hyveoppi oli siinä tärkeä. Tässä tapahtui muutos vasta kypsällä iällä, jolloin kuningatar päätyi vihdoin kristilliseen mystiikkaan - mutta sen kvietistisenä harhaoppina tuomittuun suuntaan.

Sven Stolpe pitää Kristiinaa traagisena hahmona, mutta elämänsä joka vaiheessa hän etsi Jumalaa ja tunsi uskonnollista kaipausta.

Sven Stolpe: Kuningatar Kristiina. Hänen aikansa ja hänen aatemaailmansa. Suom. Synnöve Saraja. Porvoo, 1967

Väinö Linna - Tuntematon sotilas

Koska minulle henkilökohtaisesti rakkain elokuvaohjaaja aikoo tehdä kolmannen elokuvaversion kirjasta, päätin lukea kirjan sillä silmällä. Mitä tämä herkkä ja voimakas ohjaaja voi Linnan kirjasta tarjota elokuvayleisölle vuonna 2017, jolloin Suomen itsenäisyys on 100-vuotias?

Koska kirjoitan tälle ota ja lue blogipalstalle, niin laitoin päähän myös Augustiinus-silmälasit. Ajatusleikkinä on: mitä mieltä pyhä Augustiinus olisi Väinö Linnan kirjasta? Kylläpä kirja on Jumalan vastainen! Pilkkaa uskoa, pappeja ja rukousta jatkuvasti ja johdonmukaisesti.

Koska pyhä Augustiinus rakasti äitiään pyhää Monicaa, hän huomaisi varmasti kirjasta sen naisvihamielisyyden, halveksinnan. Lotat ovat Linnalle vain herrojen herkkua, hän jättää mainitsematta sen, miten paljon lotat keittivät ja hoitivat sairaita. Lotta-järjestö oli kielletty ja 1950-luvulla heitä oli parasta olla enemmälti hehkuttamatta. Kun kirja on yli 400 sivua, niin olisi siihen mahtunut jotain positiivista faktaa tuon moraalittomuus-väitteen tasapainottamiseksi.

Kirja on yleisöön menevää viihdettä, hauska ja vetävä. Kirjan velikullat ovat mehukkaita, rakastettavia ja kaikki herrat vihattavia. Kun sitä fiktiivistä kuvaa toistetaan puoli vuosisataa, niin tuo valokiila todellisuuteen rupeaa edustamaan todellisuutta, muuttuu uudeksi todellisuudeksi. Linna tekee miehistää sankareita, jotka ovat purnaajia mutta heissä on tappamisen meininki. Moraalisiin pohdintoihin ei ole aikaa eikä varaa. Miehet eivät juuri ollenkaan pohdi sitä, että on kyseessä iso eurooppalainen sota. Linna kuvaa miehet maailmasta tietämättömiksi, sotaleikkiin ryhtyneiksi pojiksi. Heillä on teinimäinen isäkapina kesken, esimiestä vastaa purnaus ja juputus on jatkuvaa.

Kaikki mistä vaietaan, toimii myös. Mistä tulivat aseet, rauta, varusteet? Hys hys. Suomi halusi lopussa irrottautua isosta eurooppalaisesta sodasta ja nähdä sodan omana erillissotana, oman talvisotansa jatko-osana. Jopa siitä käyttämämme nimi on tuota tavoitetta palveleva. Mitään häpeällistä Linna ei ota mukaan, että lukeva yleisö ei pahoita mieltään. Saksalaisia aseveljiä tuskin mainitaan, hys hys. Linnan velikullat ovat ihmeen välinpitämättömiä sodan laajuudesta, aivan kun he eivät lukisi sanomalehtiä tai kuulisi uutisia koskaan.

Linnan työläistausta on vahva, hän kirjoitti kirjaa Pispalassa ja luki sitä kylään poikkeaville tuttaville ääneen. Augustiinus-silmälaseilla huomio kiintyy siihen, että nämä fiktiiviset henkilöt vihaavat omia herroja enemmän kuin vihollisia.

Rintaman toisella puolella olivat ateistit, jotka eivät järjestäneet kaatuneittensa kotiinkuljetuksia. Omaiset saivat tietää myöhemmin poikansa kuolleen. Suomen miehet oli kastettu, olivat oppineet kristinopin alkeet koulussa ja he olivat käyneet rippikoulun. Hyvin moni heitä uskoi Jumalaan, mutta Linna on monistanut oman käsityksensä. Kun hän ei usko, niin ei muutkaan. Ja jos uskovat, niin ovat naurettavia. Suomalaiset kaatuneet kuljetettiin kotipitäjiin siunattaviksi, ruumiita kuljettavassa autossa liehui siniristilippu, ristilippu. Sitä seikkaa ei sanota.

Linnan päättää kirjan lauseeseen: Aika velikultia. Kyllä, kyllä, sitä he ovat. Jokaisen fiktiivisen henkilön kuolema surettaa muutaman rivin ajan, mutta entäs sitten. Mitä piiloviestejä ja käsitysten muokkausta kirjassa tapahtuu? Rajan yli lensi ja iti jumalattomuus. Kun niin kovasti taisteltiin leniniläistä neuvostotasavaltaa vastaan, on surullista huomata, että henkisessä sodankäynnissä stalinilainen jumalattomuus iti hyvin Linnan kylvön kautta suomalaisiin.

Jos ja kun seuraava Louhimiehen elokuva on uskollinen Linnan kirjalle, se ei voi juuri mitään asioita tehdä toisin. Jos se olisi erilainen, se olisi vääränlainen ihmisten mielestä. Edwin Laineen elokuva on jo osa uskomuksiamme itsestämme, sisäistetty oikeaksi. Elokuvan uutena kohderyhmänä ovat nykynuoret, jotka ovat pelanneet tappamisvideopelejä vuosikausia. Onko tuo, Linnan sanaa käyttäen, tappamisen meininki edelleen hienoa? Miten paljon uskonnon pilkasta vielä repii huumoria?

Augustiinus-silmälaseilla katsoen Linnan kirja on taitavaakin taitavampaa ison pahan suden juonta sielujen kadotukseksi. Näin toteaa katolinen äiti.

Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri 

Malala Yousafzai - Minä olen Malala

Täydet pisteet kirjalle, aivan kuten Malala sai koulukokeissakin. Hyvä että naksautin ja latasin kirjan läpyskälleni. Parina iltana olen ollut Malalan matkassa Pakistanin kohtaloissa. Ehdottomasti kannatti lukea, tuli vietettyä laatuaikaa. 

Malala on kauniisti ja syvästi uskova pakistanilainen muslimityttö, joka ymmärtää Koraaninsa toisin kuin talibanit: ”tietysti tyttöjen pitää saada käydä koulua, ei Koraani sitä kiellä, päinvastoin.” (Talibani-militanteilla on vastakkainen extreme-tulkintansa, sen tunnemme paremmin.) 

Katoliselle sielunmaisemalle on hyväksi nähdä islamin lempeän version kauneutta, ettei islam tarkoita pelkästään sitä hirmutekojen miesjoukkoa.

Kirja on viehättävä ja rauhallinen kuvaus sisältäpäin sellaisesta, mitä uutisissa kuulemme silppuina ja välähdyksinä. Malalan kertomus  siitä, miksi talibanit yrittivät ampua hänet, laajenee arjen kuvaukseksi, joka paikkaa tietojamme. Pakistanin myrskyinen politiikka saa taustoja, kirja ikään kuin ompelee yhteen hajatietojamme ja sijoittaa ne vuorimaisemaan, Malalan rakastamaan vehmaaseen kotilaaksoon. Ihmisten elämän situaatio ei ole vain se, mikä meille välähtää tv-uutisissa taisteluina ja tulvina, kuolleiden lukumääränä. Malala kertoo perheen lujista siteistä, vieraanvaraisuudesta ja tyttöjen ystävyydestä. Hän kuvailee hyviä tapoja, toisten auttamista. Yksinäisyyttä ei ole vaikka on köyhyyttä. Kulttuuritaustaa tulee sukujen perinteille ja hyville naapurisuhteille. Malalan äidin mielestä talibanit eivät ole uskovaisia, tuskin edes lahkolaisia! Hän on lukutaidoton itse, mutta tukee miestään ja tytärtään näiden taistellessa koulutuksen puolesta. Talibanien kauhuteot ovat kirjassa läsnä, mutta kun kertojana on rukoileva tyttö, jonka mieliväri on vaaleanpunainen, näemme islaminuskosta lempeän puolen. Kokonaisuudesta tulee ylistys uskolle, toivolle ja perheen rakkaudelle. Hyviä perusarvoja on heillä järjestyksessä, mm. perhe on keskeinen. Mielenkiintoista on oppia, miten kaikki hyvä on sekoittunut erikoisiin suvun tapoihin, kansan traditioihin.

Jumalaa ei saa etuilla, hänelle on jätettävä kaikki tuomitsemisvalta. Kirja voi auttaa katsomaan rakastavasti eksyksissä olevia.

Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri

Pyhimyksiä ja paanukattoja

Vuoden 2009 kristilliseksi kirjaksi valittu Pyhimyksiä ja paanukattoja päätyi aikoinaan käsiini kauniin graafisen ilmeen perusteella. Kirjan tekstistä vastaa historioitsija Tuomas Heikkilä ja upeista valokuvista historioitsija Liisa Suvikumpu.

 Kirja tutustuttaa keskiajan suomalaisille tutuimpiin pyhimyksiin. Neitsyt Marian ja arkkienkeli Mikaelin lisäksi mukaan ovat päässeet pyhät Henrik, Yrjö, Olavi, Lauri, Birgitta, Katariina ja Nikolaus. Laiskempia lukijoita ja esimerkiksi suomen kieltä osaamattomia ilahduttanee tieto siitä, että kirjan voi ”lukea” myös kuviin syventymällä. Kauniit valokuvat puuveistoksista ja seinämaalauksista hallitsevat kirjan sivuja jättäen tekstin melkein varjoonsa. Näin pyhimykset tulevat tutuksi kuvista – kuten keskiajan ihmisillekin – tekstin syventäessä kuvien viestiä.

Kuvista riittävästi nautittuani päädyin kuitenkin lukemaan koko kirjan ja se kannatti. Innostuin eniten osista, joissa käsiteltiin kristinuskon vaikutusta menneiden vuosisatojen Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin. Tiedätkö esimerkiksi miten leppäkerttu liittyy katoliseen kirkkoon? Miksi samaa hyönteistä kutsutaan myös leppäpirkoksi? Tunnetko lorun, joka alkaa ”Anna Antti ahvenia”? Kirjasta löydät vastaukset näihin kysymyksiin ja opit paljon muutakin pyhimyksistä.

Kulttuurissamme on nähtävissä paljon katoliselta keskiajalta juontuvia kansainvälisiä perinteitä. Meillä Suomessa on esimerkiksi käytössä pyhimyskalenteriin perustuva nimipäiväkalenteri. Etunimistössä pyhimysnimet (esim. Maria, Johannes ja Helena) ja niistä johdetut suomalaisiin suihin sopivat muunnokset (esim. Maija, Jussi ja Elina) ovat pysyneet suosittuina vuosisatojen ajan. Keskiajalta periytyviä juhlia ovat mm. pyhän Valpurin päivän (1.5.) riehakkuus, opiskelijoiden soihtukulkueet pyhän Nikolauksen päivänä (6.12.) ja pyhän Lucian päivän (13.12.) juhlat kynttiläkruunuineen. Kirjan kirjoittaja Tuomas Heikkilä huomauttaakin Suomen olleen jo keskiajalla kansainvälinen. Esimerkiksi kirkkotaide oli täysin kansainvälistä ja monet Suomen kirkkojen taideteokset onkin ulkomailta ostettuja tai ulkomaisten mestareiden Suomessa tekemiä. Attribuuttiensa (tunnusmerkki) perusteella vierailija voikin tunnistaa pyhimykset yhtä hyvin Rooman ja Leipzigin kuin Pyhtään ja Hattulan kirkoissa. Kansainvälisyys näkyi keskiaikaiselle kirkkokansalle myös latinan kielen, suitsukkeiden ja ehtoollisastioiden kautta. Jos yrittää asettua sen ajan ihmisten asemaan, oivaltaa sunnuntaisten kirkkoreissujen olleen varmasti valtavan eksoottisia, arvokkaita ja taiteen täyteisiä hetkiä sen ajan ihmisille.

Kirjassa käsitellään lyhyesti luterilaisen, ortodoksisen ja katolisen kirkon yhteisiä juuria. Myöhemminkin ekumeeninen ote näkyy, kun esitellään eri kirkkokuntien kirkkorakennuksia ja pyhimysten merkitystä eri kirkkokuntiin kuuluville. Ortodoksisen pyhimysuskon osalta kirjan anti jäi kuitenkin mielestäni varsin kapeaksi. Katolilaisen näkökulmasta kirja puolestaan sisälsi muutamia hyvin outoja ja virheellisiäkin näkökulmia. Pyhimysten joukkoon luetaan esimerkiksi ”meidän aikojen kirkkojen suojelupyhimys Martti Luther”. Puutteena pidin pyhäksi julistamisprosessin eli kanonisaation täydellistä puuttumista, etenkin kun kirja selvästi pyrki tarjoamaan alkeistason lähestymistä pyhimyksiin. Mielestäni tekstistä huokuikin vähintään nuiva suhtautuminen pyhimyksiin, minkä Heikkilä tosin totesikin olleen protestanttisten kirkkojen uskonpuhdistuksen jälkeinen yleinen asenne. Kiinnostavana yksityiskohtana selvisi, että vuodelta 1530 olevan Augsburgin tunnustuksen mukaisesti pyhimykset kuitenkin sopivat yksiin luterilaisen teologian kanssa. Luterilaisten messujen uskontunnustuksessakin mainitaan tämä ”pyhäin yhteys”.

 En kokenut kirjaa kovin hengelliseksi, vaan pikemminkin historialliseksi. Tekstin kokonaismäärään nähden aika paljon annetaan tilaa pyhimysten rinnastamiseen sekä pakanallisiin muinaisjumaliin että nykyaikaisiin rock-tähtiin. Heikkilä avaa kuitenkin myös uskonpuhdistuksen jälkeisen pyhimysvastaisuuden taustalla vaikuttaneita syitä, joihin kuuluu mm. työläisten vapaapäivien määrän rajoittaminen. Kanonisaatioprosessin puuttumisen lisäksi olisin kuitenkin kaivannut pyhimyskritiikin vastapainoksi edes kuvateksteihin sisällytettyjä tarinoita ihmeteoista ja ilmestyksistä. Kirjan lukemisen jälkeen kirjan valinta vuoden kristilliseksi kirjaksi vaikuttikin entistä kummallisemmalta – kuvien perusteella olisin kunnioittavan valinnan vielä ymmärtänyt. Kiitoksia annan kuitenkin kirjan loppuun kootuille kotimaan pyhiinvaelluksille taukopaikkavihjeineen.

Kenelle tätä kirjaa suosittelen?
-Kotimaan pyhiinvaellusta suunnitteleville -Nojatuolipyhiinvaeltajille -Kirkkotaiteesta kiinnostuneille -Pikaperehdytyksen pyhimyksiin haluaville (sivut 80-81) -Varauksella myös Suomen katolisesta historiasta ja keskiaikaisista kirkoistamme kiinnostuneille lukijoille

Pyhimyksiä ja paanukattoja Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu Kirjapaja, 2009, 176s.

t. "eräs Ota ja lue blogin lukija"

Ristin Johannes - Pimeä yö

Ristin Johannes, espanjalainen karmeliittamystikko ja Avilan Teresan työtoveri, on tunnetuin varmaankin juuri tämän kirjansa aiheesta, sielun pimeästä yöstä, joka on yksi vaihe pyhityksen tiellä. Tämä yö tuntuu sielusta ahdistavalta ja tuskaisalta sen janotessa valoa jota se ei kykene mistään löytämään, mutta tämä vaihe on kuitenkin välttämätön, vaikka siltä ei tuntuisi niin sielusta kuitenkin pidetään huolta ja sitä puhdistetaan aistiselta ja henkiseltä osaltaan.

Kirja keskittyy kuvaamaan tämän yön (näiden öiden) kokemuksia, niiden tarkoituksia ja mitä sielu voi tässä yössä tehdä (ja tietysti myös epätäydellisyyksiä joista pyrkiä eroon). Hieman mukana on aiemmin lukemani Sisäisen linnan järjstelmällisyyttä mutta tyylillisesti Johannes on kuitenkin enemmän runoilija: hän aloittaa kirjan runolla jossa symbolisesti esittää asiansa, ja sitten kaunopuheisesti selittää säkeitään auki. Käännöksessä kirjan alussa on käytetty Aale Tynnin suomennosta joka on kirjallisesti toimivampi, muuten sitten proosallisempaa versiota jossa sisältö on pyritty kääntämään uskollisemmin.

Sielun säkeistöt (ote)

Kerran pimeänä yönä
syttyivät sielussani kaipuut, halut rakkauden
- oi autuas sallima hyvä!
Lähdin ulos huomaamatta,
kun taloni oli jo tyyntynyt.

Lähdin pimeään ja turvaan,
salaisia tikapuita, valepuvussa,
- oi autuas sallima hyvä!
Pimeään ja piiloon,
kun taloni oli jo tyyntynyt.

Ristin Johannes: Pimeä yö (Noche oscura)
Suom. Seppo A. Teinonen
Kirjaneliö 1983, 227 s.

Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut

Olen nyt innostunut ilmaisiin sähkökirjoihin, kiitos Elisa-kirjan.

Mitä tämä nuortenkirja minulle viestittää? Mark Twain käyttää järeää tykistöä uskoa vastaan, pilkkaa ja manipuloi nuoria lukijoita.

 Edellisestä lukukerrasta oli 60 vuotta. Muistin vain nautinnollisen lipumisen alas Mississippiä. Tuttavuus Huck Finnin kanssa kannatti uudistaa ja lähteä joelle lankkulautalla (ilman älypuhelinta ja nettiyhteyttä).

Huck kulkee karkurineekeri Jimin matkassa ja saa ”hääliä oman mielensä mukaan”. Seikkailija itse on kertoja ja liioittelee kunnolla, konnat ovat ”moskaväkeä” ja heidän kanssaan on kuljettava ”varpaannenillä.”

Mark Twainilla on oma, jälleen muodissa oleva missio: uskon pilkkaaminen. Twain repii huumorinsa parodioimalla ihmisiä, etenkin uskovia.  Neekeriorjan taikausko vertautuu uskovien ”hohhailuun.” Huck painii omantunnon kysymyksissä: karannutta neekeriorjaa ei saisi auttaa karkuun, kun hän on toisen myytävää omaisuutta ja omaisuus on valtion suojeluksessa. Villiintynyt omatunto sanoo toisin: pitää auttaa Jim karkuun ja vapauteen.

Huckin seikkailu joella on ”potramielistä”, mutta kun ystävä Tom Sawyer ryhtyy ohjaamaan seikkailua maissa, silloin tulee ”äksänpäksää.”  Vuoden 1904 käännös kirjasta, joka ilmestyi 1884, ilottelee kielellä. Etelävaltioiden jenkkipuhe kääntyy levveeksi savoksi.  Loppu on hulvailun jälkeen kiltti, ”höpäkkö”,  mutta Huckin toimet ja niiden pohdinta viihdyttävät.

Kun katselen sinne puolen vuosisadan päähän, voin kuvitella että tämä kirja on vaikuttanut minun uskoni höllentymiseen. Uskovaisista on tullut hävettäviä, uskosta häpeällistä ja yksityisasia.

Kirjan vaarallisuus on sen viihdyttävyydessä.  Sekaan on taitavasti nivottu ateismin ”hienous”.

Työnnä lautta virtaan.

 
Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.

Leo Tolstoi - Ylösnousemus

Elisa-kirjasta verkosta on saatavissa ilmaiseksi Leo Tolstoin Ylösnousemus. Se on siis sähkökirja ja ladattavissa kaikenlaisiin laitteisiin.

Ylösnousemusta kirja ei kyllä käsittele, otsake on valittu luultavasti aikoinaan markkoinoinnin kannalta.

Mitä Tolstoin ajatuksista on hyötyä katoliselle suomalaiselle nyt? Hieno perustelu on uskontojen dialogi, mutta raadollisempi on tämä: on hyvä nähdä miten uskonnon omapäinen tulkinta voi silottaa tietä jopa ateismille.

Leo Tolstoin Ylösnousemus on ajankohtainen nyt  2015, kun puheenaiheena ovat Venäjä ja jumalattomat uhoavat uskontoja vastaan. Tolstoi kirjoitti kirjan 1899 ja oli tuolloin 71-vuotias. 1901 hänet erotettiin ortodoksisesta kirkosta opin omien tulkintojensa takia. Leo Tolstoille tuli omasta minästä sankari ja oma jumala, vaikka hän yritti viestittää toisten ihmisten rakastamista. Tolstoi teki tavallaan tietä jumalattomuudelle  ja materialismille, vaikka kirjassa päähenkilön omatunto kolkuttaa ja herää. Itsekkyys on Tolstoin sanoin ”itsekkyyshulluutta.”

Kirja esittää kavalkadin erilaisista ajatusvirtauksista, jotka edelsivät kommunismin ja Jumalan kieltämisen leviämistä.  Kirjassa pääsee eläytymään aikaan ennen vallankumousta, se auttaa ymmärtämään, ettei 100 vuotta voi korjata kaikkea Venäjällä meidän mieltämme myöten.

Arvid Järnefeltin käännös tuo tuulahduksen 1800-luvulta, on vanhahtavia sanontoja, jäykkiä taivutusmuotoja,  mutta myös savo-karjalaista kielen mehukkuutta;  kuten ” järkensä puolesta hölttääntynyt, tulla keppelehti, paksutettu pahuus, pää hörrykkänä, hynttyytti sisälle samovaarin. ”

Hauskaa on, että romanssi on Järnefeltille ”romaani”. Kirja on siis romanssi-romaani, katumuskertomus ja ajankuva.  Rikas rakastaa vankia ja seuraa häntä. Rikkaiden ja köyhien kontrastia alleviivataan paksulla mustalla, vankilaoloja kuvataan niin tarkkaan, että kuvittelee jo syöpäläisten hipsivän iholla. Tai siis kulkevan ”hiljaverkkaan.”

Kirja ihan viime sivuillaan siirtyy romanssista ja yhteiskunnan kuvauksesta äkisti toiseen sfääriin: Markuksen evankeliumiin. Tarinan henkilöt jätetään hujan hajan, romanssikin jää epäselväksi, mikä on kai ”syrjäseikka.”  Tästä lopusta huolimatta kirja on mehukas, ihmiset  ”juosta höntyilevät.” Niin monet luulevat, että enemmistön käsitys ja yleinen toimintapa on toki oikea.  Niin silloin kuin nytkin.

Kirja on aikamatka, joka näyttää realismillaan oman aikamme virtaukset jo idullaan. Ja kun ilmaiseksi saa eikä kirja vie lisää tilaa hyllyssä, kannattaa ladata.

Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.