Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut

Olen nyt innostunut ilmaisiin sähkökirjoihin, kiitos Elisa-kirjan.

Mitä tämä nuortenkirja minulle viestittää? Mark Twain käyttää järeää tykistöä uskoa vastaan, pilkkaa ja manipuloi nuoria lukijoita.

 Edellisestä lukukerrasta oli 60 vuotta. Muistin vain nautinnollisen lipumisen alas Mississippiä. Tuttavuus Huck Finnin kanssa kannatti uudistaa ja lähteä joelle lankkulautalla (ilman älypuhelinta ja nettiyhteyttä).

Huck kulkee karkurineekeri Jimin matkassa ja saa ”hääliä oman mielensä mukaan”. Seikkailija itse on kertoja ja liioittelee kunnolla, konnat ovat ”moskaväkeä” ja heidän kanssaan on kuljettava ”varpaannenillä.”

Mark Twainilla on oma, jälleen muodissa oleva missio: uskon pilkkaaminen. Twain repii huumorinsa parodioimalla ihmisiä, etenkin uskovia.  Neekeriorjan taikausko vertautuu uskovien ”hohhailuun.” Huck painii omantunnon kysymyksissä: karannutta neekeriorjaa ei saisi auttaa karkuun, kun hän on toisen myytävää omaisuutta ja omaisuus on valtion suojeluksessa. Villiintynyt omatunto sanoo toisin: pitää auttaa Jim karkuun ja vapauteen.

Huckin seikkailu joella on ”potramielistä”, mutta kun ystävä Tom Sawyer ryhtyy ohjaamaan seikkailua maissa, silloin tulee ”äksänpäksää.”  Vuoden 1904 käännös kirjasta, joka ilmestyi 1884, ilottelee kielellä. Etelävaltioiden jenkkipuhe kääntyy levveeksi savoksi.  Loppu on hulvailun jälkeen kiltti, ”höpäkkö”,  mutta Huckin toimet ja niiden pohdinta viihdyttävät.

Kun katselen sinne puolen vuosisadan päähän, voin kuvitella että tämä kirja on vaikuttanut minun uskoni höllentymiseen. Uskovaisista on tullut hävettäviä, uskosta häpeällistä ja yksityisasia.

Kirjan vaarallisuus on sen viihdyttävyydessä.  Sekaan on taitavasti nivottu ateismin ”hienous”.

Työnnä lautta virtaan.

 
Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.

Leo Tolstoi - Ylösnousemus

Elisa-kirjasta verkosta on saatavissa ilmaiseksi Leo Tolstoin Ylösnousemus. Se on siis sähkökirja ja ladattavissa kaikenlaisiin laitteisiin.

Ylösnousemusta kirja ei kyllä käsittele, otsake on valittu luultavasti aikoinaan markkoinoinnin kannalta.

Mitä Tolstoin ajatuksista on hyötyä katoliselle suomalaiselle nyt? Hieno perustelu on uskontojen dialogi, mutta raadollisempi on tämä: on hyvä nähdä miten uskonnon omapäinen tulkinta voi silottaa tietä jopa ateismille.

Leo Tolstoin Ylösnousemus on ajankohtainen nyt  2015, kun puheenaiheena ovat Venäjä ja jumalattomat uhoavat uskontoja vastaan. Tolstoi kirjoitti kirjan 1899 ja oli tuolloin 71-vuotias. 1901 hänet erotettiin ortodoksisesta kirkosta opin omien tulkintojensa takia. Leo Tolstoille tuli omasta minästä sankari ja oma jumala, vaikka hän yritti viestittää toisten ihmisten rakastamista. Tolstoi teki tavallaan tietä jumalattomuudelle  ja materialismille, vaikka kirjassa päähenkilön omatunto kolkuttaa ja herää. Itsekkyys on Tolstoin sanoin ”itsekkyyshulluutta.”

Kirja esittää kavalkadin erilaisista ajatusvirtauksista, jotka edelsivät kommunismin ja Jumalan kieltämisen leviämistä.  Kirjassa pääsee eläytymään aikaan ennen vallankumousta, se auttaa ymmärtämään, ettei 100 vuotta voi korjata kaikkea Venäjällä meidän mieltämme myöten.

Arvid Järnefeltin käännös tuo tuulahduksen 1800-luvulta, on vanhahtavia sanontoja, jäykkiä taivutusmuotoja,  mutta myös savo-karjalaista kielen mehukkuutta;  kuten ” järkensä puolesta hölttääntynyt, tulla keppelehti, paksutettu pahuus, pää hörrykkänä, hynttyytti sisälle samovaarin. ”

Hauskaa on, että romanssi on Järnefeltille ”romaani”. Kirja on siis romanssi-romaani, katumuskertomus ja ajankuva.  Rikas rakastaa vankia ja seuraa häntä. Rikkaiden ja köyhien kontrastia alleviivataan paksulla mustalla, vankilaoloja kuvataan niin tarkkaan, että kuvittelee jo syöpäläisten hipsivän iholla. Tai siis kulkevan ”hiljaverkkaan.”

Kirja ihan viime sivuillaan siirtyy romanssista ja yhteiskunnan kuvauksesta äkisti toiseen sfääriin: Markuksen evankeliumiin. Tarinan henkilöt jätetään hujan hajan, romanssikin jää epäselväksi, mikä on kai ”syrjäseikka.”  Tästä lopusta huolimatta kirja on mehukas, ihmiset  ”juosta höntyilevät.” Niin monet luulevat, että enemmistön käsitys ja yleinen toimintapa on toki oikea.  Niin silloin kuin nytkin.

Kirja on aikamatka, joka näyttää realismillaan oman aikamme virtaukset jo idullaan. Ja kun ilmaiseksi saa eikä kirja vie lisää tilaa hyllyssä, kannattaa ladata.

Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.

Wilfrid Stinissen - Rukoushuokauksia

Ruotsalaisella karmeliittaveljellä Wilfrid Stinissenillä on varsin laaja tuotanto, joista yhden kirjan luin nyt. Rukoushuokauksia (alkuteos Jesusböner, suom. Anja Ghiselli) sisältää nimensä mukaisesti huokauksen omaisia, vain lauseen tai kahden mittaisia rukouksia tai kontemploitavia lauseita jotka on otettu evankeliumeista.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, ensimmäisessä on Jeesuksen lauseita ihmisille (lue: sinulle), toisessa ihmisten (lue: sinun) lauseita Jeesukselle ja kolmannessa Jeesus puhuu Isälle (ja me saamme liittyä mukaan). Kussakin osiossa on mukana myös saatesanoja rukoilusta, joissa tuodaan esiin mm. rukouksen luonne vuoropuheluna tai keskusteluna, jota luonnetta nämä valitut huokaukset korostavat.

Pääosassa ovat kuitenkin evankeliumin pätkät jotka on irrotettu kontekstistaan, niin että voimme itse löytää sen kontekstin jossa tämä osa keskustelua käydään. Mukana olevat Magnus Aronsonin valokuvat saattavat vihjata johonkin yhteyksiin tai saattavat olla vihjaamatta (aukeamilla on yleensä yksi rukous vasemmalla sivulla ja valokuva oikealla).

Tämäkään ei ole varsinaisesti alusta loppuun luettava ja sellaisena omaksuttava kirja vaan ennemmin työkalu käyttöön, rukoilemiseen, Raamatun lukemiseen, jokapäiväiseen elämään.

Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.

Wilfrid Stinissen: Rukoushuokauksia (Jesusböner, 2010)
Suom. Anja Ghiselli
Kirjapaja 2012, 104 s.

JRR Tolkien - Taru Sormusten Herrasta

Sormusten Herran uudelleen lukeminen nyt katolilaisena oli riemastuttavaa. Kun Frodon ja Samin matkassa on kulkenut 900 sivua 1960-luvulla ja nyt puolen vuosisadan jälkeen uudelleen, niin seikkailu onkin toinen. Ilon lähteitä pulppuilee vaikka matka on yhä pitkä ja kuluttava. Tuomiovuoren kraaterin reunalle asti on Frodon taisteltava itsessään olevaa pahaa vastaan, kun se koukuttaa niin, että vallan mahdista ei haluaisikaan luopua.

Vallan kahle-sormus voi olla hyvän valtaa ja voimaa, tai se voi olla pahan valtaa, pahuuden tiukentuvaa otetta. Pahan valta kiehtoo ja sitoo. Kansakuntien on taisteltava pahuuden joukkoja vastaan ja yksilöllä on oma tuskainen tiensä.

Kun tietää Tolkienin olleen katolilainen, näkee hyvin, mistä ikuisesta Sanan lähteestä hän ammentaa. Valtiatar muistuttaa kovin Jumalanäitiä lempeydessään, keijukaiset ovat kuin enkelten heimoa.  Oikea kuningas tunnetaan sitä, että hänellä on parantavat kädet! Pimeyden lisääntyminen on sakeaa, tukahduttavaa ja kuitenkaan se ei voita Valoa. ”Pimeys ei saa sitä valtaansa.” Valkea ratsastaja ja me olemme voittajan jengissä.

Frodon ja Samin on oltava uskollisia, yritettävä täysillä ja luotettava ystävään. Myös Klonkulla on tehtävä. Hän on kuin niljakas synti ja syyllisyys yhtä aikaa – muistuttamassa, että synti vaanii meitä koko ajan. Syntiä on masentuminen ja periksi antaminen, luovuttaminen.

Tolkien on hauskasti soveltanut sanonnan: kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Vaarallinen vallan rinkula ja sormi menevät, mutta maailma ja Frodo pelastuvat Tuomiovuoren huipulla. 

Suosittelen pyhiinvaellusta sohvassa – 900 sivua.  

Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.

Kirsti Ellilä - Pieni pyhiinvaellukseni I & II

Kirsti Ellilä julkaisi ensimmäisen sarjakuvavihkosen vuoden 2012 pyhän Henrikin pyhiinvaelluksesta samana vuonna, ja nyt sitten toisen sarjakuvan vuosien 2013 ja 2014 vaelluksista. Koska vaellus kulkee vuosittain aika samoissa merkeissä, sarjoissa on päällekkäisyyttä mutta ainahan myös uusia asioita tapahtuu ja huomaa ja käsittelytapakin hieman muuttuu.

Kovinkaan objektiivisesti en tätä voi tietenkään kommentoida kun olin myös mukana tuolla vuoden 2013 vaelluksella (olen ollut siellä myös 2010-11), olen tavannut suuren osan vihkojen henkilöistä (tekijä mukaan luettuna) ja vilahdan mahdollisesti itsekin toisen vihkon sivulla 18...


"Juoni" on näissä aika lailla samanlainen, jopa siinä määrin että jälkimmäisen vihon tapahtumat oli lomitettu yhdeksi kokonaisuudeksi: valmistaudutaan, matkustetaan kesäkuisena perjantaina Yläneelle, vaelletaan lauantaina Kankaanpäähän ja sunnuntaina sieltä Köyliönjärvelle jossa Kirkkokarilla vietetään pyhän Henrikin messu, ja lopuksi sitten suunnataan kotiin ja puidaan mitä jälkeenpäin mieleen tulee.
Ensimmäinen vihko on suoremmin dokumentaarinen, voimakkailla väreillä ja sekatekniikoilla tehtyjä tuokiokuvia ja selitystekstejä siinä missä sarjakuvaakin (dokumentin uskottavuus havaittiin kyllä korkeaksi seuraavan vuoden vaelluksella, vaeltajat kyllä tunnistivat kokemuksia ja huomioita).
Toisessa vihkossa ollaan sitten siirrytty melkein kokonaan puhtaaseen sarjakuvakerrontaan ja tapahtumia on myös hieman muokattu kertovammaksi (mm. sivun 53 keskustelu käytiin oikeasti toisaalla mutta nyt siihen saatiin mukaan myös visuaalinen idea eikä vain puhuvia päitä).
Väritys on myös muuttunut herkemmäksi, jotkut kuvat muistuttivat melkein lasimaalauksia (toki joissain kohdissa oli myös hieman vaikea saada kuvista selvää kun vaaleilla taustoilla piirrettiin valkoisilla ääriviivoilla).

Ilmeikkyys ja huumori olivat kyllä perinteiseen tapaan hyvin mukana, kuten myös omalaatuiset keskustelunpätkät, väsymys Kankaanpäähän päästessä, arveluttavat suunnistustaidot, epäilyt ja heikkoudet tai vaikka huomattavasti suurempi kiinnostus jalkojen rakkoihin kuin mitä joku Paulo Coelho olisi varmaan arvannut vastaavaan kirjaansa laittaa (mutta kun olet kävellyt 30 kilometriä niin jalkapohjan rakot nousevat erittäin korkealle kiinnostuksenkohdeasteikossa ja joka muuta väittää valehtelee). Mutta tietysti myös hyvä tunnelma, hienot ihmiset ja se "je ne sais quoi" mikä näihin pyhiinvaelluksiin parhaimmillaan liittyy.

Paljon näissä myös viittailtiin kansianvälisesti tunnetumpiin vaelluskohteisiin, Santiago de Compostelaan, Roomaan, Israeliin, Lourdesiin...ja tätä puolta Ellilä näillä sarjakuvillaan selvästi haluaakin nostaa, että täällä on myös oma kiinnostava ja omaleimainen hengellis-kulttuurinen ilmiömme ja vaikka se näyttääkin ehkä hieman kotikutoiselta niin kotikutoisuudessa on myös oma voimansa. Ja että loppujen lopuksi kuinka ihmeellistä onkaan syödä kalakeittoa demaripresidenttien valvovien silmien alla koska joku ehkä kuoli jossain 850 vuotta aikaisemmin...

(Tänä vuonna on viikonloppuvaelluksen ohella mahdollisuus myös vähän reippaampaan koko viikon matkaan Turusta Köyliöön, pitää harkita...)