torstai 28. toukokuuta 2015

Tuula Luoma - Käsikirja katolisista pyhimyksistä


Vastikään ilmestyi Tuula Luoman laatima esittely tutuista ja vähän tuntemattomammistakin pyhimyksistä, yhteensä 229 henkilöä saavat sijansa lyhyissä esittelyissä.

Vastaavia kirjoja löytyy toki suomeksikin muitakin, mutta Luoma on valinnut hieman erilaisen lähestymistavan, suurelta osalta sivuuttaen hagiografiset osuudet ja legendat (ja kuvitustakaan ei kirjassa ole) ja keskittyen enemmän pyhimyksiin historiallisina henkilöinä, oman aikansa ihmisinä. Vaikka toki poikkeusyksilöinä, puhummehan sentään pyimyksistä. Samoin käsitellään enemmän pyhimyskulttien kehitystä, milloin ja missä kenenkin kultti kehittyi ja missä se näkyy nykyaikana (mm. kenelle on vihitty suomalaisia kirkkoja keskiajalla ja uudella ajalla).

Näkökulma näkyy myös kirjan rakenteessa, pyhimystekstit on ryhmitelty suunnilleen kronologisesti alkaen apostolisista ajoista ja alkukirkosta (ensimmäisinä Maria, Joakim, Anna ja Joosef) ja päätyen meidän aikaamme, Johannes Paavali II:een, Teresa Kalkuttalaiseen, Oscar Romeroon, Giuseppe Girottiin...Lukujen aluissa on myös pieni esittelyteksti käsittelemässä Kirkon historiallista kehitystä kullakin aikakaudella. Tämä etenevä rakenne mahdollistaa kirjan käyttämisen paitsi hakuteoksena myös lukemisen kokonaisuutena (näin ainakin itse tein, toki yksittäisten henkilöesittelyjen kohdalla hieman hyppien).

Joissain kohdissa ehkä hieman kaipasi lisää hagiografia/legenda-osuutta, tuntuu siis siltä että parhaimmillaan tämä varmaan olisi yhdessä jonkin tuohon suuntaan painottuvan vastaavan pyhimysluettelokirjan kanssa, vastaavasti sellainen hyötyisi tämän kirjan harjoittamasta pyhimysten asettamisesta historialliseen kontekstiin. Ja suomalainen toki arvostaa suomalaista näkökulmaa pyhimyskultteihin.

Kirja on arvokas lisä suomalaiseen katoliseen kirjallisuuteen ja tutustumisen arvoinen (joitain typoja toki oli karannut läpi oikolukuprosessista, seuraavaan painokseen sitten).

Tuula Luoma: Käsikirja katolisista pyhimyksistä
Amanda-kustannus 2015, 230 s.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Katolisuuteen kääntyneen tunnustukset




Viena Valkeameri kuvaa kirjassaan Olivia, mea culpa tietä kohti katolilaisuutta, kohti katolisen kirkon yhteyttä seremonioineen, sakramentteineen, sakramentaaleineen, rukouksineen, vaatimuksineen ja velvollisuuksineen, uhrauksineen mutta myös vapautuksineen ja armon lahjoineen.
Kirja sisältää monikerroksista kerrontaa. Kertojina Suomen näyttämöllä ovat kirjan minä, Judit, hänen bloggaaja-mumminsa Laila Halme, sekä hänen vanhempansa ja muut sukulaisensa. Kirjan toisessa osassa liikutaan Maltalla, jossa Judit asuu muutaman tärkeän elinvuotensa ja jossa hän löytää tiensä katoliseen kirkkoon erityisesti opiskelijatoverinsa Maxin opastuksella. Kolmannessa osassa Judit on joutunut kiiruusti palaamaan Suomeen eräiden järkyttävien tapahtumien vuoksi. Kolmannen osan kertojat ovat sairaalamaailman ihmisiä, Juditin sukulaisia, eritoten Juditin isä joka on sairaalan omistaja ja gynekologi.

Lukijan kestää jonkin aikaa orientoitua kirjan tyyliin ja sen tapahtumiin, mutta kun alkuun on päästy, kirja vie ainakin katolisen lukijan mennessään. Judit tietää ja tuntee syvällisesti, mitä kääntyminen katolilaisuuteen merkitsee. Hän joutuu siinä yhteydessä myös henkilökohtaiseen kriisiin, sillä hänen rakkaansa Max ei halua syventää henkilökohtaista suhdettaan Juditiin. Lopulta Judit joutuu luopumaan rakkaastaan, joka valitsee pappiskutsumuksen perheenisän kutsumuksen sijaan.
Toinen dramaattinen tapahtuma liittyy Juditin isään, joka gynekologin ammatissa kokee abortit yhä vaikeammaksi, sillä isän mielestä abortti on murha. Juditin isän äiti bloggaa asiasta ja aikaansaa melkoista keskustelua, joka johtaa isää kohtaan suunnattuun väkivallantekoon.
Tällaiset tapahtumat muodostavat puitteet kerronnalle, jossa kirjoittaja kuvaa katolisuuden piirteitä, sen vetovoimaa ja vaatimuksia. Hän on erityisen ihastunut Neitsyt Marian kunnioituksen vankkaan asemaan kirkossa, jopa niin, että hän päättää koko kirjan Terve, Maria -rukouksen latinankieliseen versioon.

Kirjoittaja on vakuuttunut katolilainen. Hänen tiensä kohti kokemaansa totuutta on ollut pitkä ja vaikea, ja se on vaatinut uhrauksia. Hän paheksuu erityisesti aborttia, joka katolisen kirkon opin mukaan on murha, eikä kirjoittaja kavahda asian esittämistä dramaattisinkaan sanakääntein, joiden äänitorvena bloggaaja-mummi toimii. Hän ei kavahda esittää varhaisen abortin kuvaamista seuraavasti: Alkuraskaus keskeytyy lääkärin määräämin lääkkein naisen kotona ja sikiö poistuu vessan kautta viemäriin, jossa rotat sen syövät. Tämä sinänsä totuudenmukainen selostus aikaansaa yhteiskunnallisen liikehdinnän ja kertojan isä siis joutuu siinä yhteydessä väkivallan kohteeksi.
Hyvin kirjoitetut, dramaattiset käänteet eivät kuitenkaan liene kirjoittajan päätavoite. Ne vain koukuttavat lukemaan eteenpäin. Kaunokirjallista osaamista osoittaa mm. luku, jossa lukija kulkee Kristuksen vanhempien kanssa ristin juurelle. Kirjassa on oivallinen, joskin toki fiktiivinen, kertomus siitä, mitä ristinkuoleman jälkeen tapahtui Neitsyt Marialle ja Joosefille.

Kirjan joistakin teknisistä puutteista huolimatta (jotka liittyvät lääketieteen teknisiin yksityiskohtiin ja joihinkin kirkollisiin käsitteisiin), kirja on totuudenmukainen näkemys katolisen kirkon opeista ja niiden vaikutuksesta jokapäiväiseen elämään, messussakäyntiin, rukouselämään, ripittäytymiseen, pidättyvyyteen, lähimmäisenrakkauteen. Kirja on tervetullutta luettavaa nykymaailman kiihkottomaan, mauttomaan ja pehmeäpohjaiseen lällärielämään tottuneille tapakristityille. Missään vaiheessa kirjoittaja ei koe velvollisuuksia raskaina, vaan hän toistaa tavan takaa niiden puhdistavan ja elvyttävän merkityksen hengelliselle elämälle, koko elämälle. Kirjoittajan rakkaus pyhimyksiä ja eritoten Neitsyt Mariaa kohtaan on tarttuvaa.

Kirja on opas kirkkoon hakeutumista pohtiville. Se antaa toisenlaisen kuvan kuin mitä katekismuksesta ehkä saa. Se raottaa ovea tavallisen katolilaisen arkielämään. Voi olla, että sen sanoma on esitetty nykyaikaiselle lukijalle liiankin yksioikoisesti, mutta on hyväksi, että myös tällainen vertaiskirjoittajan teos on nähnyt päivänvalon. Samalla kun uskonelämä asettaa vaatimuksia, se täydentää, vapauttaa ja elvyttää.

Robert Paul 24.5.2015
Viena-Lemmikki Valkeameri: Olivia, mea culpa . 427 sivua, Elisa sähkökirja, ISBN: 9789522829986, 4,90 €

lauantai 16. toukokuuta 2015

Lasse Heikkilä - Balladi Ihantalasta


Minulla on nimi, minulla on vanhemmat,
ajattelin paljon tulevaisuutta.

Vanhoja Fideksiä selatessa huomasin jutun Lasse Heikkilästä, modernistisesta 50-luvun runoilijasta, joka henkilönä ja näytteiden perusteella kiinnosti sen verran että kävin kirjastosta poimimassa luettavaksi tämän postuumin kokoelman, runosarjan jonka Osmo Pekonen on toimittanut runoilijan jälkeenjääneistä papereista.
Heikkilä ei ollut katolilainen mutta kulttuuripiiri oli kuitenkin tuttu ja läheinen: muussa tuotannossaan on ilmeisesti varsin runsaasti neitsyt Mariaan liittyvää runoutta, joka tässäkin vilahtaa mukana, ja kristillisiä sävyjä on muitakin (muusta tuotannosta on suositeltu ainakin Terra Mariana -kokoelmaa).

He tuovat neilikoita, tulppaaneja, resedoja
tuntuvat pitävän minua puutarhan alla
juurellisten kukkien, pönttökukkien, leikattujen kukkien.
Kuinka monta kukkaa olen ruokkinut?
Olen yrittänyt laskea.

Nimirunon Ihantalasta ohella äänen saavat Spoon River Antologian (ja vähän myös Komppania K:n) tapaan vainajat, yksittäiset henkilöt jotka haudasta puhuttelevat kirjoittajaa/lukijaa kertoen omaa tarinaansa, omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Osa nimetyistä henkilöistä on ilmeisesti todellisia, osa lienee fiktiivisiä, mukana on myös pari tuntematonta (rakastava ja vaitelias).
Tietoa kirjoitusajankohdasta ei ole mutta Pekonen esittää erään runon viittaavan Unkarin kansannousuun 1956. Tämä sijoittaisi mahdolliseksi vaikuttajaksi siis myös Linnan Tuntemattoman sotilaan, joka on ehkä vaikuttanut ainakin siihen että Heikkilä tavoittelee henkilöilleen laajempaa tyylirekisteriä kuin Masters tai March, eri henkilöt puhuvat eri asioista eri tavoilla.
Suurempana vertailukohtana on kuitenkin Runebergin Vänrikki Stool, Heikkilän henkilöt puhuvat paljon suurista aatteista, velvollisuudesta ja sen sellaisesta runebergiseen tyyliin, vaikka yhtä lailla myös irtautuvat siitä ja kritisoivat valheellista ihanteellisuutta ja hymistelyä jossa "mitalit säilyy ruosteetta/mutta Tahvanaisen perikunta...?" Ja silti, on myös jotain suurempaa kuin yksi ihmiselämä, vaikka se elämä olisikin oma...

Käsivarteni ovat pari luuta ja kallokoppa on tyhjä
ja minä elän.
Mikä on ainoa pysyvä voima?
Minä kysyn körttiläisäänelläni,
mitä vastaat Pentti Ylä-Riutalle?

Lasse Heikkilä: Balladi Ihantalasta
Toim. Osmo Pekonen
Minerva 2007, 59 s. (3. uudistettu painos)

maanantai 4. toukokuuta 2015

Kalevi Vuorela - Vuosi vuodelta


Vuosi vuodelta -kirja julkaistiin kymmenen vuotta sitten juhlistamaan 50-vuotiasta Helsingin hiippakuntaa ja pyhän Henrikin saapumisen 850-vuotismuistojuhlaa, esitellen ja käyden läpi paikalliskirkkomme elämää reformaation jälkeen, eli käytännössä alkaen 1700-luvun puolivälistä.

Alkutilanteen jälkeen edetään todellakin vuosi vuodelta, esitellen mitä kunkin vuoden tapahtumista on tiedossa. Alussa Suomessa elävät katolilaiset olivat lähinnä puolalaisia sotilaita (Venäjän hallitsemilla alueilla), lasitehtaiden ulkomaisia käsityöläisiä Keski-Euroopasta ja muutamia kauppiaita mm. Saksasta ja Italiasta, mutta pikkuhiljaa myös paikallisväestön keskuudessa tapahtui juurtumista...
Rakenteesta johtuen kovin syvälle tapahtumien taustoihin ei mennä, pienet ja suuret tapaukset esitellään varsin toteavasti. Sisäisiä konflikteja ilmeisesti löytyi, kirkko oli alusta lähtien monikansallinen ja kieliriitoja syntyi, ja toisaalta pääosin ulkomaalaistaustainen papisto ja sisaristo oli hyvin epäilyttävää mm. sortokauden aikoihin...
Toisaalta kirjan rakenne mahdollistaa kokonaiskuvan muodostamisen, kirjan lukemalla ymmärtää jotenkuten historian suuret linjat ja keskeiset nimet, jolloin muut lähteet voi sijoittaa paremmin kontekstiin. Ja samalla tämä on myös näppärä hakuteos (joskin pari vuosilukua vähän ihmetytti että ovatko ne ihan oikein). Sekalaisista pienistä anekdooteista voi nykylukija myös naurahdella ekumenian edistymistä...

Kuten tuolloinen Helsingin piispa Józef Wróbel kirjan esipuheessa toteaa, huomattavaa vauhtia kasvavana paikalliskirkkomme on vielä uuden historiansa alkutaipaleella, eli tässä välillä kuluneita kymmenenä vuotena on myös tapahtunut kaikenlaista, mutta joskus hamassa tulevaisuudessa tehtävää seuraavaa historiikkia odotellessa tämäkin on mainio nopeasti luettava teos antamaan yleiskuvan siitä kuka ja milloin ja missä.

Kalevi Vuorela: Vuosi vuodelta - Katolisen kirkon vaiheita Suomessa reformaation jälkeen
Katolinen tiedotuskeskus 2005, 80 s.