Henryk Sienkiewicz: Qvo vadis? Kertomus Neron ajoilta

Henryk Sienkiewicz (1846-1916) on 1800-luvun lopun merkittävimpiä kirjailijoita. Hänen kansainvälisesti tunnetuin pääteoksensa on Qvo vadis? Kertomus Neron ajolta vuodelta 1896.  Itse asiassa teos oli ilmestynyt ajan tavan mukaan jatkokertomuksena puolalaisessa lehdessä jo edellisen vuoden puolella.  (Mainittakoon että latinan sanan quo, ”minne” kirjoitusasu suomen kielessä on muuttunut 1900-luvun alkupuolen muodosta qvo). Yli 50 kielelle käännetty romaani osaltaan toi hänelle Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1905. Mutta Sienkiewiczin laajaan tuotantoon kuuluu myös 1600-luvun kohtalokkaita sotia käsittelevä trilogia, joka on puolalaisen kansallisen kirjallisuuden perusteoksia (palaan trilogiaan myöhemmin).
 Qvo vadis on avoimesti kristillinen historiallinen romaani, joka löytyi lapsuudenkotini kirjahyllystä. Mutta vasta tämän pääsiäisen alla luin sen jatkona kirjailijan puolalaisromaaneille.
 Kirja oli vaikuttava lukuelämys ja toi Rooman varhaisen kristillisen seurakunnan ja apostolit Pietarin ja Paavalin elävänä sielun silmien eteen.
 Kirjan nimi Qvo vadis? Tulee latinalaisesta lentävästä lauseesta Quo vadis, Domine? ( Minne menet, Herra?). Pietarin teoissa, Uuden testamentin apokryfikirjoihin kuuluvassa teoksessa, esiintyvä legendan mukaan Pietari esitti tämän kysymyksen Jeesukselle tämän tullessa häntä vastaan Via Appialla Pietarin paetessa keisari Neron toimeenpanemia kristittyjen vainoja. Jeesus vastasi: ”Roomaan uudelleen ristiinnaulittavaksi”. Pietari ymmärsi moitteen ja palasi kaupunkiin, jossa kärsi marttyyrikuoleman ensin kastettuaan lukemattoman määrän ihmisiä jotka vainosta huolimatta valitsivat kristinuskon. Tämä Jeesuksen ja Pietarin kohtaaminen esiintyy Sienkiewiczin kirjan loppupuolella.
 Qvo vadis siis sijoittuu keisari Neron hallituskaudelle (54-68) ja sen loppupuolelle n. vuoteen 64. Romaani huipentuu Rooman palon, jota väitettiin Neron sytyttämäksi. Keisari tekee kristityistä syntipukkeja ja aloittaa ensimmäiset kristittyjen joukkovainot kaupungissa.
 Tätä historiallista taustaa vasten asettuu roomalaisen sotapäällikön Marcus Vinitiuksen ja lygien kansan kuninkaantyttären Lygian rakkaustarina. Lygia ja hänen varhain kuollut äitinsä olivat Roomassa panttivankeina ja kenraali Aulus ja hänen vaimonsa Pomponia olivat kasvattaneet tytön omana lapsenaan. Pomponia on kristitty ja hän opasti myös tytön kristilliseen uskoon. Lygian suojelija hänen myrskyisissä vaiheissaan on väkivahva lygilainen palvelija Ursus, joka myös on kristitty.
 En paljasta tarinan juonta ja nuorten kohtaloa lukijalle, jolle vielä on edessään romaanin lukeminen. Mutta sen voin kertoa että dramaattinen ja jännittävä tarina suurelta osalta kuvaa itsekkään ja julman sotilaan mielenmuutosta rakkauden ja rakkauden myötä kohtaamansa kristinuskon jalostamana.
 Vinitiuksen lähin kumppani on hänen enonsa, keisarin lähipiiriin kuuluva hyveellinen esteetikko Petronius, joka elää elämänsä rappeutuneen ja tuhoutuvan pakanallisen maailman jonkinlaisena viimeisenä ylväänä edustajana.
 Romaanin vaiheissa tärkeä osa on filosofoivalla kreikkalaisella kelmillä Chilonilla, varsinaisella Juudas- hahmolla, jonka kohtalo kuitenkin lopulta eroaa raamatullisesta esikuvastaan.
 Qvo vadis on väkevä johdatus uskomme ja kirkkomme varhaisten vaiheiden merkittävään ajankohtaan: apostolien Pietarin ja Paavalin työn päätepisteeseen. Se on myös huikean jännittävä historiallinen rakkauskertomus. Suomennoskin on kestänyt hyvin aikaa.


Henryk Sienkiewicz: Qvo vadis? Kertomus Neron ajoilta, 1896
Suomentanut Maila Talvio. Neljäs painos, WSOY 1936

Vladimir Bartol - Alamut

"[...]Kertokaapa, millaiseksi ne kanaset kuvittelevat kuninkaan?"
"Sellaiseksi, joka kävelee majesteetillisesti ja jolla on ylevä ilme, sellainen heidän kuninkaansa kuuluu olla", Maryam sanoi hymyillen. "Ja ennen kaikkea hänen pitää olla pukeutunut purppuraviittaan ja kantaa kultakruunua päässään."
"Onpa hassua. Viisas joutuu naamioitumaan, jos haluaa kelvata ihmisille ja ansaita näiden kunnioituksen."
"Sellainen tämä maailma on", Apama sanoi.
"No, linna on täynnä kaikenlaisia rättejä ja helyjä siihen tarkoitukseen. Olemme huolehtineet kaikesta hyvissä ajoin."

Bartolin Alamut (suom. Kari Klemelä) on historiallinen romaani jossain Mika Waltarin ja Umberto Econ välimaastossa: Econ Ruusun nimen ja Foucaultin heilurin tapaan selkeästä juonirakenteesta huolimatta kyse on enemmän ideoista kuin henkilöistä tai historiallisista miljööstä, Waltarin historiallisissa kirjoissa taas on samaa tunnelmaa ja pyrkimystä nähdä herooisuuden pintakiillon läpi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin tuhannen vuoden takaiseen Persiaan, joka on seldzukki-turkkilaisten hallussa, mikä persialaisten ismailiittien mieltä kaihertaa...yksi näistä, Hasan ibn Sabbah, on kuitenkin ottanut haltuunsa Alamutin vuoristolinnoituksen ja siellä laittaa liikkeelle suunnitelman jonka valmistelut ovat vaatineet vuosia: suuret sotajoukot eivät ole välttämättömiä kun on käytössä ehdottoman uskollisia eläviä tikareita, assassiineja jotka suorittavat täsmäiskuja omasta turvallisuudestaan välittämättä. Ja näitä Arkhimedeen pisteitä voi rakentaa esim. tiukan ja päämäärätietoisen koulutuksen, hashiksen ja (lavastettujen) paratiisinäkyjen avulla...

Näkökulmahahmoja on useita, kirjan alussa tutustutaan Halimaan, tyttöön josta koulutetaan paratiisin puutarhan huuria, sitten ibn Tahiriin josta taas tehdään soturia ja elävää tikaria, Maryamiin joka on myös huuri ja Hasanin uskottu (siinä määrin kuin kukaan on), ja aikanaan tapaamme myös Hasanin, visionäärin jonka kyynisyys on viety niin pitkälle että päädytään jo melkein mystikoksi...
"Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua."

Vaikka kirja keskittyykin muslimien välisiin välienselvittelyihin, Bartol kirjoitti kuitenkin omalle ajalleen ja kristitylle yleisölle, ja huomion arvoinen se on nykyäänkin, ja ideologiasta riippumatta (ja jos se kiinnostaa, Hasan puhuu Rooman kirkosta; esimerkillisenä tahona jossa johtajien valinta perustuu kyvykkyyteen eikä sukuperimään, ja lopputulos on näin kestävämpi kuin monarkiat).
Kirjan keskushenkilö Hasan, Vuoren Vanhus, on mies joka ei usko tippaakaan mihinkään uskontoon, ideologiaan tai muuhunkaan, mutta joka päättäväisesti hyödyntää ja ruokkii toisten uskoa ja tämän avulla manipuloi näitä toteuttamaan Hasanin omia, valtaviakin päämääriä.

Historialliset olosuhteet johtavat siihen, että kirja on moraaliltaan varsin ambivalentti: sloveeni Bartol kirjoitti tämän kirjan 30-luvulla tilanteessa jossa Mussolinin Italia muistuttaa hyvin paljon kirjan seldzukkeja ja sloveenit ehkä sitten ismaililaisia. Ja toisaalta Hasania on kovin vaikea pitää sankarina, hän on häikäilemätön manipulaattori mutta samalla myös huikea visionääri joka saa aikaan sen mihin pyrkiikin, siinä missä aiemmista ystävistään yksi kääntää takkinsa reaalipolitiikan nimissä ja toinen jää voivottelemaan ja tuijottamaan napaansa viinilasin ääressä.

Aikalaiskritiikki murskasi kirjan kyynisyyden, mutta, no, historia todistaa että se ei ole täysin perusteetonta. Alamut sai huomiota Al Qaidan noustua otsikoihin mutta uskon manipulointi palvelemaan omia poliittisia tarkoitusperiä ei ole mitenkään tuntematonta kristillisyydessäkään, monista sekulaareista maailmankatsomuksista puhumattakaan.

Vladimir Bartol: Alamut (1938)
Suom. Kari Klemelä
Mansarda 2008, 518 s.