Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille

Mestari Eckhart totesi totuuden olevan niin jalo asia että jos Jumalan olisi mahdollista erota totuudesta, hän valitsisi totuuden, mutta Jumala on totuus: kaikki mikä on totta on harmoniassa.
Samoin Jumala on ensimmäinen syy kaiken olevaisen takana, joten kaikki olevainen puhuu viime kädessä Jumalasta.

Saattaa olla, että Douglas Adams ei tietoisesti kirjoittanut spefi-klassikkoonsa Linnunradan käsikirja liftareille kristillisiä teemoja ja anagogista ulottuvuutta (ja ilmeisesti kirjailija on myös määrittänyt itsensä radikaaliksi ateistiksi), mutta tämä ei estä niitä huomaamasta. Siinä missä toinen huomattava brittiläinen spefihumoristi Terry Pratchett suosii runsaasti selkeää allegorisuutta, Adamsin tyyli on absurdimpaa mutta samalla myös otollisempaa anagogiselle luennalle.

Heille, joille teos ei ole ennestään tuttu kirjana, kuunnelmana, elokuvana tms.: kirjan alussa maapallo tuhotaan galaktisen ohitustien tieltä, ja ainoana (tai yhtenä harvoista, kuten käy ilmi) pelastujana tuholta ovat nuori mies Arthur Dent ja ystävänsä Ford Prefect, joka onkin todellisuudessa maapallolla vieraileva ulkoavaruuden asukas. Nämä liftaavat ohikulkevaan avaruusalukseen juuri ennen tuhoa ja päätyvät seikkailemaan ympäri universumia. Kirjan ja sen jatko-osien väljähkö juoni on paras ymmärtää ihan vaan lukemalla (tai kuuntelemalla tai katsomalla).

Selkein teema kirjassa on eskatologinen juonne: kirjan alkuluvuissa maapallo tuhotaan ulkoavaruuden vogonien toimesta ja kaikki tapahtuu hyvin lyhyellä varoitusajalla: kun Ford Prefect ensimmäisen kerran siitä mainitsee, aikaa on jäljellä 12 minuuttia. Dies irae tulee yllättäen kuin varas yöllä.
Tähän aiheeseen kietoutuu myös transsendenssin teema: aistiemme arkitodellisuuden rinnalle välähtelee toinen todellisuus jossa on vogoneita ja muita ulkoavaruuden asukkaita, ja jopa tuntemasi ihminenkin saattaa olla alunperin kotoisin Betelgeusesta. Ja että maapallokin on jotain aivan muuta kuin mitä olet kuvitellut sen olevan...samoin joillakin olennoilla, kuten Betelgeusesta kotoisin olevalla ystävällä (ja joillain muilla, kuten delfiineillä) on kyky nähdä tämän aistimaailman läpi ja näin he ovat tietoisia eskatologisesta todellisuudesta, ja tähän tietoisuuteen myös päähenkilömme Arthur Dent joutuu heräämään (ja reagoi niin pöllämystyneesti kuin odottaa sopiikin).
Huomionarvoinen on myös kirjan lopetus, jossa lähdetään kohti Maailmanlopun Ravintolaa. Joku muu voisi sanoa, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa, mutta Adams muistuttaa, että niin kauan kuin on elämää, elämme lopun aikoja.

Toinen huomionarvoinen episodi on kohta, jossa maapallon merkitys ja alkuperä tulee ilmi keinona saada selville perimmäinen kysymys elämästä, universumista ja kaikesta: vastaus on jo selvillä ja se on "neljäkymmentäkaksi". Tämä linkittyy apofaattiseen teologiaan, jossa Jumalaa ei voi ymmärtää inhimillisen tiedon käsittein: silloinkin kun ilmoituksenomainen totuus on tarjolla, jää ymmärrys tietämättömyyden pilven verhoamaksi. Kun ymmärrys pakenee, jäävät jotkut, kuten kirjan valkoiset hiiret, järkeilemään omiaan yrittäen järjellä keksiä jotain sopivalta kuulostavaa johon vastaus sopisi, ja saattavat ehkä tyytyä siihen vaikka todellinen ymmärrys puuttuisikin. Ja kuitenkin ymmärrys, salaisuus, on kätkettynä Arthur Dentiin, tai keneen tahansa meistä.

Kirjassa vilahtaa vähäisemmässä roolissa myös materialistisen maailmankuvan kritiikkiä: alkuluvuissa suhtaudutaan ivallisesti yrityksiin tuottaa onnellisuutta vihreitä paperinpaloja liikuttelemalla, ja myöhemmin kirjassa esitellään robotti, joka valtaisan tehokkaista aivoistaan huolimatta on pohjattoman masentunut, edustaen näin myös puhtaan materialistisen mutta sieluttoman ihmisen mielettömyyttä (toisesta vastaavasta spefikuvauksesta samasta asiasta, eli zombeista, on ollut juttua esim. Fides 6/2012:ssa sivulla 16).

Sarjan muissa osissa noussee esille joitain muita teemoja, mutta jätän niiden käsittelyn nyt muille, huomioiden kuitenkin sarjan kuvauksen (viisiosainen trilogia) muistuttavan viitteenomaisesti joitain teologisen matematiikan omalaatuisuuksia kuten Pyhä Kolminaisuus... 

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 1979)
Suom. Pekka Markkula
Kokoelmassa Linnunrata (14. painos), WSOY 2009, 798 s.

René Daumal - Mont Analogue

 

Tämä kirja löytyi satunnaisesti viimesyksyisiltä kirjamessuilta periaatteella (halpa hinta ja kiinnostavan näköinen etu- ja takakansi, en ollut muuten teoksesta tai kirjoittaja René Daumalista ikinä kuullutkaan (kirjan koko nimi on siis "Mont Analogue: Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristo- ja seikkailukertomus").

Kirjan juoni on aika höyrähtänyt, pari henkilöä ovat teoreettisesti keksineet että jossain on olemassa jonkinlainen suurvuori, Himalajaa korkeampi, joka on välittäjä taivaan ja maan välillä ja jossa yhdistyvät myyttiset vuoret Siinaista Olympokseen ja ties mihin, mutta joka olisi konkreettinen, ainakin sen perusta olisi saavutettavissa vaikka huippu ei olisikaan. Ja tiettyjen fyysisten piirteiden vuoksi se on vain vaikeasti löydettävissä ja siksi ei yleisessä tiedossa. Mukaan he saavat muutaman muun innostuneen vuorikiipeilijän tai muuten asiasta kiinnostuneen, ja matkalle lähdetään...

Kirjoitustyyli on omalla tavallaan varsin yksinkertainen (ja Aki Räsäsen käännös mukavaa luettavaa) että kirja etenee varsin reipasta vauhtia, seikkailukertomuksen formaatista pidetään kiinni, mutta sisällössä kiedotaan varsin runsaasti myyttejä, filosofiaa ja kaikenlaista muuta: mukana on aika paljon Jules Vernea mutta myös Johannes Siinailaista.

Jälkimmäinen mielleyhtymä tekeekin tästä mielenkiintoisen ja tämänkin blogin kristillispainotteisen luennan kannalta relevantin: on vaikea sanoa onko kirjailija varsinaisesti pyrkinyt hengellisyyteen (tai erityisesti kristilliseen hengellisyyteen) mutta viittauksia kyllä riittää: retkeä vuoren huipulle johtaa isä Sogol (jonka nimen anagrammiluonteeseen kiinnitetään huomiota), varsinainen Mont Analogue on valtava vuorisaari eteläisellä pallonpuoliskolla Danten Kiirastulen tapaan ja kuten Danten Kiirastulessa on seitsemän kerrosta, oli tähänkin kirjaan tarkoitus tulla seitsemän lukua...
Alussa matkalle kokoontuva ryhmä josta osa jää jo lähtökuoppiin tuo mieleen Faridaddin Attarin Lintujen matkan ja tietysti hengellinen kilvoittelu kuvataan muutenkin mielellään matkana, Johannes Siinailainen puhuu portaista ja esim. Katariina Sienalaisen Dialogi joen ylittämisestä siltaa pitkin. Kirjassa on liitteenä joitain muistiinpanoja ja fragmentteja, joihin kuuluvista esim. vuorikiipeilyä yleisesti kuvaileva teksti tuntuu yhtä lailla kertovan jostain muusta kuin vuorikiipeilystä...

Transsendenssi tunkee muutenkin koko kirjan läpi: vuori itsessään on löydettävissä vain sattumalta (johdatuksesta?) ja/tai kilvoittelulla kun sitä ymmärtää etsiä, vaikka se onkin koko ajan läsnä, samoin vuorelta löytyvät kallisarvoiset peradamit, ja vuori itsessään on välittäjä maan ja taivaan välillä...


Oma ironinen ulottuvuutensa kirjaan tulee myös siitä että se on keskeneräinen, kirjailija kuoli tuberkuloosiin ennen kuin sai teoksen valmiiksi ja niinpä viides luku päättyy kesken lauseen (muistiinpanojen perusteella suunnitteilla oli seitsemän lukua). Niinpä teos itsessään muistuttaa siinä kuvattua Mont Analogueta: perusta on tavoitettavissa mutta huippu ei. Vastaavista kesken jääneistä ja tavallaan sen vuoksi paremmista teoksista mieleen tulee Chrétien de Troyesin Perceval joka samalla tavalla katkeaa kesken lauseen, ennen kuin Perceval saa selville mikä Graal on ja mikä on sen tarkoitus (ja kirjana jossa lähdetään matkalle etsimään transsendenttiä totuutta se on tietysti myös yksi sopiva verrokki tälle).
Ja aiheeseen sopivasti eri lukijat tuntuvat löytävän eri piirteitä kirjasta, sen omalaatuisuudesta on helppo olla samaa mieltä mutta muuten eri lukijat löytänevät omia tulkintojaan tai ehkä eivät löydä mitään.

René Daumal - Mont Analogue (1952, postuumi)
Suom. Aki Räsänen
Basam Books 2014, 162 s.