sunnuntai 13. elokuuta 2017

Sarjakuvia apostoleista

Raamatun kertomusten sovittamista sarjakuvaksi on harrastettu usein hyvin monenlaisten tekijöiden toimesta, mutta sarjakuvaharrastajana ilahduttaa kun siihen ryhtyvät tekijät, joilla on osaamista ja ymmärrystä sarjakuvasta muotona. Kuten vaikkapa suht tuoreiden albumien tekijät Jarkko Vehniäinen ja Mikael Mäkinen.


Kumpikin nojaa raamatun tarinoihin apostoleista, Vehniäisen kaksi albumia, Apostolin kyydillä ja Sandaalit sauhuten, versioivat Apostolien tekoja ja kertovat siis erityisesti Paavalista, ja Mäkisen Pietari, ihmisten kalastaja taas kertoo evankeliumien tarinoita (erityisesti Pietariin liittyviä episodeja).

Molempien tekijöiden ensisijainen lukijakuntakin on sama, kerronta on sovitettu alakouluikäisille sopivaksi, tarkoituksena on tehdä tarinat tutuiksi eli kerronta on sujuvaa ja kepeän humoristista (näitä ei siis voi suositella lukijoille joiden mielestä Raamatussa ei pidä olla Mitään Hauskaa. Ei tosin myöskään itse Raamattua...) ja teologista syväluotausta ei harrasteta.
Ei myöskään historiallista autenttisuutta: karrikointia harrastavat molemmat, Vehniäinen korostetummin (mieleen tulee aika ajoin Mauri Kunnas) ja Mäkinen vähän hillitymmin, mutta molemmat suosivat kyllä myös runsaita anakronismeja henkilöiden puheissa, eleissä ja toimissa. Näitä voivat jotkut lukijat pitää häiritsevinä, mutta toisaalta niillä saadaan hahmot tunnistettavan elävämmiksi kuin monissa patsastelevammissa sovituksissa ja näin ehkä myös tavoitetaan sitä tunnelmaa missä Raamatun kirjoja on myös aikoinaan koettu...

Autenttisuuden kannalta kiinnostava on myös Mäkisen valitsema kerrontatapa. Siinä missä Vehniäinen suosii kronologista etenemistä, Mäkisen albumissa kehystarinassa Pietari kertoo yhteisönsä lapsille tarinoita elämänsä vaiheista ja välittää myös Jeesuksen puheita ja vertauksia: kronologia rikotaan mutta samalla esitetään kouriintuntuvasti miten evankeliumit syntyivät, miten apostolit välittivät todistustaan yhteisöilleen, jotka sitten aikanaan koostivat evankeliumit.
Näin katolisesta näkökulmasta on tietysti myös vähän harmi että albumeissa sivuutetaan Raamatun kaanonin ulkopuolinen traditio, mm. Pietarin asemasta Rooman piispana...

Jarkko Vehniäinen: Apostolin kyydillä
Aikamedia 2012, 48 s.

Jarkko Vehniäinen: Sandaalit sauhuten
Aikamedia 2013, 48 s.

Mikael Mäkinen: Pietari, ihmisten kalastaja
Musta ritari 2015, 56 s.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Timothy Snyder:Musta maa. Holokausti: tapahtumat, opetukset


Yalen yliopiston historian professori Timothy Snyderin uusi teos Musta maa. Holokausti: Tapahtumat, opetukset tarjoaa uudenalaista ajatusmallia Euroopan juutalaisten kansanmurhasta vieden eteenpäin hänen edellisen kirjansa ideoita. Teoksen nimi viittaa Ukrainaan, joka oli Hitlerille Saksan elintarvikeomavaraisuuden takaava laajentumisalue, ja valtioton tila jossa käydä yksipuolista rotusotaa planetaarista vihollista, juutalaisuutta, vastaan. Snyderin uusin kirja on saanut asiantuntija-arvioissa brittiläisissä ja amerikkalaisessa lehdissä sekä kiitosta että kovaa kritiikkiä.

Timothy Snyder (s.1969) on tunnettu teoksistaan, jotka välittävät itäisen Euroopan historiaa ja kokemuksia läntiselle lukijakunnalle, joka ei niitä juurikaan tunne. Häneltä on suomennettu aiemmin teos Tappotanner. Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä, 2014 (alkuteos (Bloodlands. Europe Between Hitler and Stalin, 2010), joka on merkittävin teos kahden totalitaarisen järjestelmän vuorovaikutteisesta joukkotuhonnasta itäisessä Euroopassa vuodesta 1930 vuoteen 1945.

Snyderin kirjan esipuhe alkaa Wienin kuudennen kaupunginosan siellä aiemmin asuneiden juutalaisten muistoksi katukäytäviin messinkilaatoin tehdystä muistomerkistä. Maaliskuussa 1939 Saksan miehityksen jälkeen katujen varsilla asuneet juutalaiset joutuivat välittömästi puhdistamaan kadut niihin maalatusta Itävalta- sanasta. Valtion tuhon myötä alkoi vuorokaudessa juutalaisiin kohdistunut väkivalta.

Snyder esittää kysymyksen, miksi Wienin juutalaisia alettiin vainota juuri silloin kun Itävalta pyyhittiin maailmankartalta. Ja miksi heidät vietiin surmattaviksi tuhansien kilometrien päähän Valko-Venäjälle vaikka Itävallassa oli vahva antisemitistinen ilmapiiri.
Hän tiivistää holokaustin mysteerin, juutalaiset olivat olleet erottamaton osa Wienin ja muiden Euroopan suurkaupunkien väestöä. Heitä oli elänyt miljoonittain viisisataa vuotta Wienistä pohjoiseen, itään ja etelään olevilla alueilla eli Itä-Euroopassa. Vajaassa viidessä vuodessa yli viisi miljoonaa heistä surmattiin.

Esitellessään kirjansa ulottuvuuksia Snyder painottaa holokaustia varoituksena. Kirjan viimeinen luku esittelee kauhuskenaarioita uudesta ekologisesta paniikista ilmastomuutoksen ja vähenevien luonnonvarojen maailmassa. Se voi johtaa kriiseihin ja kansanmurhiin. Monet kritiikit katsovat että tulevaisuuden ennakointi on Snyderin kirjan suurin heikkous. On jopa todettu sarkastisesti, että tulevaisuudenspekulaatiot varjostavat kirjassa varsinaisen historian osuutta ja natsismistakin muotoutuu kuva jonkinlaisena ekologisena paniikkiliikkeenä. Minä en olisi ihan niin kärjekäs, mutta näen kyllä tässä ongelman.

Heikkous on luonnonvastaista

Kirjan johdantoluku Hitlerin maailma ja ensimmäinen luku Elintila käsittelevät Hitlerin maailmankatsomusta. Snyderille Hitler ei ole laisinkaan perinteinen saksalainen nationalisti vaan uudenlainen ”rotuanarkisti”. Hän julistaa ekologista ajattelumallia jossa kaikki on palautettavissa luontoon, jossa vallitsee eloonjäämiskamppailu. Tämän käsityksen hän on ominut suositusta darvinistisesta luonnonvalintaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Ihminen on yksi eläinlaji, joka on jakautunut rotuihin joiden välinen kamppailu johtaa vahvimman rodun voittoon.

Tämän luonnontilan on ”epärotu” juutalaiset vääristänyt luomalla maailmanlaajuisia ajattelumalleja, jotka korostavat ihmisten kykyä elää yhdessä. Viime kädessä juutalaisuus on Hitlerille planetaarinen vihollinen, joka auttaa heikkoja luonnonvastaisesti hallitsemaan vahvoja. Näin juutalaiset ovat saaneet itse vallan.

Hitler hylkäsi ajatuksen, että Saksa lähtisi uudelleen siirtomaakilpailuun, vaan hän katsoi että Saksan ”Afrikka” on idässä, jossa slaavilainen alempi rotu elää hedelmällisillä mailla juutalaisten hallitsemina. Saksalaisten on kolonisoitava itäalueet niin kuin amerikkalaiset lännen. Saksa voisi luoda omavaraisen maaimperiumin, joka voisi elää ehkä rinta rinnan rotuveljien hallitseman brittiläisen meri-imperiumin kanssa.

Kirjassa varsinaiseen aiheeseen pääsemistä edeltää sinänsä mielenkiintoinen, mutta harrastusta lukijalta vaativa pohjustus Saksan, Puolan, Neuvostoliiton ja Puolan keskinäisen valtapelin maailmaan, samaten kuin Puolan hallituksen ja oikeistosionistien yhteistyöhön Palestiinan juutalaisvaltioprojektissa. Nämä luvut ovat mielenkiintoisia ja tuovat kosolti uutta tietoa läntiselle lukijalle, mutta ehkä poikkeavat aiheesta.

Olennainen tieto kuitenkin on että Hitler tarjosi Puolalle toistuvasti yhteistyötä judeo-bolsevistisen Neuvostoliiton vastaisessa sodassa. Puola kuitenkin pitäytyi turvallisemmassa status quo -politiikassa. Sitten äkkiseltään Hitler ja Stalin liittoutuivat ja tuhosivat yhdessä Puolan.

Valtion tuhoutuminen mahdollisti joukkomurhat

Saksan sisäisen kehityksen kuvaaminen on olennaista Snyderin pääteesin kannalla. Saksassa perinteistä valtiokoneistoa alettiin korvata SS-johtoisilla hybridiorganisaatioilla. SS:n hallitsemat erityistuomioistuimet ja keskitysleirit olivat rinnakkaisinstituutioita valtion laitoksille. Juutalaisten kansalaisoikeuksien vieminen pohjautui natsien teoriaan, ettei muita kuin rotua palvelevia lakiperiaatteita ole.

Itävallan, Tsekkoslovakian ja etenkin Puolan miehitys ja valtioiden tuhoaminen mahdollistivat todellisen rotusodan aloittamisen. Uuteen vaiheeseen siirryttiin kesällä 1941, kun Saksa liittolaisineen hyökkäsi Neuvostoliittoon. Snyderin kuningasajatus kirjassa on, että valtion tuhoaminen mahdollisti juutalaisten joukkomurhan. Niin kauan kuin on byrokraattisia perusteita ja käytäntöjä, ja ihmisillä on mahdollisuus säilyä kansalaisina, he saattoivat välttyä vainolta. Idässä Saksa kohtasi ensimmäiseksi maita, joissa Neuvostoliitto oli jo tuhonnut valtion, ja Saksa jatkoi siitä, mihin neuvostoliittolaiset jäivät. Lännessä se valitsi vaihtelevia taktiikoita miehittämissään maissa.

Snyder etsii tukea ajatukselleen muun muassa vertailemalla Viroa ja Tanskaa. Molemmat ovat pieniä pohjoismaita, joissa eli ennen sotaa pieni juutalaisyhteisö ilman, että kohtasi antisemitismiä. Viron kohtalona oli kaksinkertainen valtion tuhoaminen ensin Stalinin, sitten Hitlerin toimesta. Ne juutalaiset jotka eivät ehtineet paeta tapettiin. Tanskassa oli säilynyt kuninkaan johtama valtiolaitos saksalaismiehityksestä huolimatta ja juutalaiset kyettiin suurimmaksi osaksi siirtämään Ruotsiin.

Snyderin teesi valtion roolista juutalaisten kansanmurhassa hillitsevänä tekijänä on saanut kiitosta mutta myös kritiikkiä. Hänen todistelunsa ei tunnu aina uskottavalta. Juutalaisten tuhoaminen eri maissa riippui suurelta osin sotatapahtumien kulusta. Saksan liittolainen Romania teurasti 1941 juutalaisia valtaamillaan alueilla, mutta muutti politiikkaansa vuodesta 1942 lähtien, ja suurin osa sotaa edeltäneen ajan Romanian alueella asuneista juutalaisista selvisi. Romanian hallituksessa ja valtiokoneistossa ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Voidaan myös yleisesti sanoa, että sellaiset harmittomilta tuntuvat byrokratian tuotteet kuin asukasrekisterit helpottivat juutalaisten jahtaamista miehitetyissä maissa.

Snyderilta jää huomaamatta, että holokausti jäi kesken, huomauttaa yksi kriitikko. On turha miettiä , miksi Hollannissa valtaosa juutalaisista tuhottiin, kun taas Ranskassa suurin osa heistä säilytti henkensä. Jos Normandian maihinnousu olisi epäonnistunut ja sota jatkunut pidempään, holokaustin ”onnistumisprosentti” olisi ollut kaikkialla Euroopassa 100.

Venäläiset ja saksalaiset sodan myytit

Snyder alleviivaa sitä tosiasiaa, että ennen kuin Auschwitz ja muut teolliset kuolemanleirit aloittivat toimintansa, suurin osa holokaustin uhreista lepäsi jo itäisen Euroopan merkitsemättömissä joukkohaudoissa saksalaisten ja paikallisten yhteistoimintamiesten ampumina. Snyderin ominta aluetta on natsien yhteistoimintamiesten kuvaus etenkin itäisessä Euroopassa. Mielenkiintoista on, että natsit tukeutuivat olemassa olevaan paikallishallintoon ja poliisiin kaikissa miehitetyissä maissa.

Näin tapahtui myös Neuvostoliiton alueella ja vieläpä neuvostovallan ydinalueilla. Kommunistipuolueen jäsenet, ja jopa Stalinin turvallisuuspalvelun virkailijat, pelastivat henkensä ja asemansa ryhtymällä natsien palvelukseen juutalaisten tuhoamisessa. Myöhempi suuren isänmaallisen sodan myytti sai Moskovan unohtamaan kollaboraation, kaikkien muiden paitsi länsiukrainalaisten ja baltialaisten kansallismielisten kohdalla.

Saksassa on ollut vallalla oma myytti, jolla haluttiin rajata kansanmurhaan syyllisten piiriä. Vastuu siirrettiin tappopartioiksi perustetuille Einsatzkommandoille ja ylipäätään SS:lle. Snyder kuitenkin osoittaa esimerkein kuinka laajasti tavalliset saksalaiset järjestyspoliisit ja Wehrmachtin sotilaat oli mobilisoitu joukkotuhontaan itärintamalla.

Snyder ei rajoitu kirjoittamaan vain uhreista ja tappajista, vaan myös niistä ei-juutalaisista jotka riskeerasivat henkensä auttaakseen vainottuja. He ovat kirjava joukko ihmisiä, joista on vaikea tehdä yhtenäistä kuvaa. Hän kuitenkin rohkenee sanoa, että usein auttajat olivat ihmisiä, jotka olivat omaksuneet sotaa edeltävänä aikana syvimmin yhteiskunnan arvot ja pitivät niistä kiinni, vaikka ympäriltä väkivaltainen anarkia oli tuhonnut yhteiskunnan perustuksen.

Puolassa Lontoon pakolaishallituksen alaisen vastarintaliike Kotiarmeijan yhteyteen muodostettiin miehitetyn Euroopan ainut erityinen juutalaisten auttamiseen suuntautunut organisaatio ”Żegota”. Sen perustamisessa oli mukana aktiiveja katolilaisia vaikka kirkon johto vaikeni juutalaisten kohtalosta. Heidän joukossaan nuori Wladyslaw Bartoszewski, josta myöhemmin tuli kommunistisen ajan toisinajattelija ja lopulta demokraattisen Puolan ulkoministeri. Jotkut juutalaisten avustamistyössä aktiiviset olivat itse antisemitistejä, kuten kirjailija Zofia Kossak, joka julistuksessaan vaati puolalaisia katolilaisina ja isänmaanystävinä auttamaan vainottuja juutalaisia vaikka nämä ovat Puolan vihollisia.

Korkeat kirkonmiehet kaikkialla miehitetyssä Euroopassa olivat vaiti juutalaisten kansanmurhan aikana ainoana poikkeuksena Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon (uniaattien) patriarkka Andrei Sheptyts`kyi ja hänen luostarinjohtajaveljensä Klimenty, joka joutui myöhemmin neuvostokomennon uhriksi. Patriarkka Andrei tuomitsi juutalaisten murhaamisen ja kielsi pappeja antamasta synninpäästöä murhiin osallisilta.

Vähemmistöt herkempiä auttamaan

Snyderin mukaan kristittyjen suhtautumisessa juutalaisvainoihin näkyy se mielenkiintoinen piirre, että vähemmistösuuntauksiin kuuluvat olivat valtakirkkojen jäseniä valmiimpia antamaan apua. Näin esimeriksi Ranskassa protestantit olivat katolilaisia aktiivisempia asiassa. Hollannissa tilanne vaihteli paikkakunnittain, siellä missä katolilaiset olivat vähemmistönä, he olivat protestantteja valmiimpia auttamaan ja sama päinvastoin.

Katolisella puolella nunnaluostarit erottautuvat juutalaislasten suojelijoina. Snyder hieman psykologisoi, että nunnilla olisi lapsettomina luonnollinen valmius auttaa lapsia muttei niinkään aikuisia. Olen itse löytänyt varsin käytännöllisen syyn, miksi nimenomaan lapsia luostareissa suojeltiin. Juutalaislapset oli helppo liittää nunnien hoitamien ei- juutalaisten orpojen joukkoon. Aikuisten suojeleminen luostareissa, joihin tehtiin ratsioita, oli paljon vaikeampaa.

Kaiken kaikkiaan Timothy Snyderin Musta maa on puutteistaankin huolimatta tärkeä kirja, jonka toivoisi saavan Suomessakin laajan lukijakunnan.




Snyder, Timothy: Musta maa. Holokausti: tapahtumat, opetukset. 
Suom. Antero Helasvuo, Siltalta 2015, 442 s.

(Arvio julkaistu alunperin Agricolan kirja-arvosteluissa. )

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Ilari Aalto & Elina Helkala - Matkaopas keskiajan Suomeen


Jatkamme populaarityyliin kirjoitetulla Suomen historialla hieman edellisen bloggauksen Emil Antonin kirjan tapaan, aikakausi on keskittyneempi tiettyyn hetkeen mutta sitä käsitellään sitten laajemmin.

Aallon ja Helkalan kirja on rakenteeltaan fiktiivinen matkaopas, jossa sinä, lukija, olet aikamatkaaja vuoden 1400 Suomessa, ja matkaoppaan tapaan kuvataan mitä kannattaa nähdä, missä yöpyä ja syödä, miten matkustaa paikasta toiseen, millaisia ovat paikalliset tavat, mitä vaaroja matkaajaa uhkaa ja mitä on otettava huomioon.
Mukaan annostellaan hieman anakronismia (mainitaan vuoden 1400 tilanteen ohella myös myöhempiä kehityskulkuja) ja matkaopasformaatista joustetaan muutenkin sopivasti mutta kuitenkin valittu tyyli tuo esiin nimenomaan konkreettisen mikrohistoriallisen näkökulman. Sen verran kuin on mahdollista, lukijalle pyritään välittämään miltä keskiaikainen Suomi näytti, kuulosti ja maistui. Ensiaukeamalla on heti lista käytännön "muista ainakin nämä"-vinkkejä, että talojen edessä olevia vesitynnyreitä ei kannata kaataa eikä kadun varrella tarpeillaan olevia tervehditä, mutta oma lusikka ja veitsi pitää olla mukana.
Ja tietysti joitain neuvoja jotka ainakin katolilaisille ovat toivottavasti tutumpia, kuten kirkossakäynti kerran viikossa ja ripittäytyminen vähintään kerran vuodessa...

Kirkko ja uskonto tuleekin usein kirjassa vastaan, niin käytäntöinä ja tapoina kuin kirkkoina joissa suositellaan käymään, luostarien vierasmajoina joissa yövytään, ihmisinä joita matkaaja tapaa, pyhimyksinä joiden juhlapäiviä vietetään. Ja muutenkin kirja hälventää hyvin ajatusta "pimeästä keskiajasta" joka oli vain epämääräinen vaihe ennen kuin Suomen historia sillai oikeasti alkoi, tai että aika olisi ollut vain kurjuutta ja kärsimystä, omilla reunaehdoillaan tämähän vaikuttaa kohtuullisen vireältä paikalta vierailla ja ehkä asuakin (jos osaa käyttäytyä ja tietysti nyt kaikenlaista voi sattua).
Joitain yllätyksiäkin mukana on (kuten että Maria naisen nimenä ei ollut yleisessä käytössä koska oli liian pyhä, vähän kuin nykyäänkään ei lapselle tavata antaa nimeksi Jeesus...)

Kiinnostava matka paikkaan jossa on tuttuutta mutta paljon vierastakin, erinomaisen tutustuttava teos kelle tahansa jota Suomen historia ja/tai keskiaika kiinnostaa.

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen
Atena 2015, 256 s,

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Emil Anton: Katolisempi kuin luulit

Parhaillaan eletään reformaation merkkivuotta, kuten valistuneet tietävätkin. Ja tietenkin myös itsenäisyyden juhlavuotta. Saattaa olla, että kirkollisissa piireissä reformaation merkkivuosi näkyy ja tuntuu, mutta maallistunut ympäröivä yhteiskunta pohtii aivan muita asioita, kuten sukupuoli-identiteettejä, maahanmuuttoa, talouslaman syitä ja seurauksia ja sen sellaista. Mutta joitakin tietenkin kiinnostaa myös kulttuurihistoria ja aatehistoria ja näille sitkeille sisseille Emil Antonin helppotajuinen ja nopealukuinen aikamatka on paitsi tervetullut muistiinpalautus, myös käytännöllinen matkaopas, jonka tuella on mahdollista tehdä vakavia ja /tai leikkimielisiä interventioita kulttuuriseen kasvupohjaamme.

Pidin erityisesti siitä, että kirjaan on koottu lukuvinkkejä, menovinkkejä ja taidevinkkejä. Ne ovat hyvin jäsenneltyjä ja riittävän täsmällisiä, konkreettisia, selkeitä ja innostavia. Esimerkiksi kirjan ohjeen mukaan Naantalissa kannattaa käydä erityisesti aurinkoisena kesäpäivänä ja luostarikirkossa vierailun jälkeen etsiä Jöns Budden patsas ja syödä munkki. Tämän ohjeen innostamana kaivoin tähän kohtaan Pyhän Birgitan perillisistä sensuroidun kuvani Jöns Buddesta, johon minulla on ollut intensiivinen suhde.

Jöns Budde ajaa opinhalusta nunnaa takaa. 

Voisin ajatella, että historian merkityksen ymmärtäville opettajille olisi paljon hyötyä tästä teoksesta esimerkiksi erilaisten opintoretkien ja kevätretkien järjestelyissä, kai sellaisia vielä tehdään. Tai yleensä vain apua kirkkohistorian opetuksen elävöittämiseen. Ja tiedänkin muutaman, jolle aion vinkata tästä teoksesta. Itsellenikin tuli monessa kohdassa mieleen, että kesällä voisi hyvinkin käydä tsekkaamassa muutaman Emil Antonin viittaaman paikan. Minulla on huomattavia aukkoja kirkollisessa sivistyksessä, esimerkiksi Nousiaisten pyhän Henrikin kirkon sarkofagi on jäänyt näkemättä, mutta aion korjata tilanteen.

1900-luku keskittyy ekumenian esiinmarssiin. Optimistisessa hengessä kirja oikoo vähän mutkia suoriksi ja kertoo yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista juttua siitä miten ollaan parempaan suuntaan oltu menossa koko ajan ja ristiriitoja on kyetty ratkomaan. Oma analyysini ei ole yhtä optimistinen, mutta en toisaalta ole teologi enkä kirkkopoliitikko, joten samapa tuo. Kaipa sitä saa kirjassa esitellä kauniita sovinnollisia ajatuksia, vaikka ne vähän löyhiä olisivatkin. Itse en näe 2000- luvun luterilais-katolilaista synteesiä kovin todennäköisenä, mutta ennustaminen on toki aina hankalaa, ja aivan erityisesti tulevaisuuden ennustaminen, kuten jo Mauno Koivisto tiesi sanoa, joten mistä sen tietää vaikka löytäisimme yhtäkkiä itsemme samasta kirkkokunnasta.

Mutta siis pähkinänkuoressa: Näppärä kirja. Käytännöllinen, eikä mikään päiväperho, sillä vaikka reformaation merkkivuosi jää historiaan, menovinkit säilyttävät ajankohtaisuutensa.

Katolisempi kuin luulit

Aikamatkoja Suomen historiaanKustantaja: Kirjapaja

Painosvuosi: